Sisällys:
- 1945-50
- 1951-60
- 1961-70
- 1971-80
- 1981-90
- Temaattisia juttuja ja/tai kuvia (kaikilla vuosikymmenillä):
1945-50
Jatkosodan päättyminen ja välirauha syyskuussa 1944 mullisti vasemmistolaisen työväenliikkeen toimintaedellytykset Suomessa, luonnollisesti myös Pohjois-Hämeessä. Kommunistit saivat puolentoista vuosikymmenen maanalaisuuden jälkeen täydet toimintaoikeudet, poliittiset vangit vapautettiin ja myös rintamalla olleet vasemmistolaiset tulivat mukaan toimintaan.
Jo ennen välirauhansopimusta vankiloissa ja keskitysleireillä olleet kommunisit olivat pohtineet sodan jälkeisen toiminnan järjestämistä. Kun katuvalot 19. syyskuuta monen vuoden tauon jälkeen syttyivät, Tampereella oltiin jo valmiita toimintaan.
”Sinä yönä ei nukuttu. Se kului suunnitelmien tekoon. Kaikki ne liittyivät järjestötoimintaan, jota olimme vuosien aikana pohtineet. Erikoisesti kiihotti ajatus, että SKP tulee nyt julkiseksi, että päästään rakentamaan siitä joukkopuoluetta”, Leo Suonpää muistelee SKP:n Tampereen piirin 30-vuotisjuhlakirjassa.
1940-luku oli työväen ammatillisten ja poliittisten järjestöjen rakentamisen aikaa, se oli vasemmiston ja keskustan kolmen suuren puolueen yhteishallituksen aikaa. Se oli myös paikallistasolla ystävyyteen ja yhteistyöhön perustuvien uudenlaisten suhteiden rakentamista Neuvostoliittoon.
40-luvun lopulla kansainvälinen kylmä sota ja siihen liittyen Suomessa SDP:ssä vahvistunut antikommunismi johtivat SKDL:n vaalitappioon 1948. Kolmen suuren yhteistyö päättyi, vasemmisto jakautui jyrkästi kahtia ja kommunistit liittolaisineen jäivät järjestöllisesti vahvaksi mutta poliittisista päätöksentekokoneistoista eristetyksi saarekkeeksi.
Keskitysleiristä järjestöjä rakentamaan (OS)
Tamperelainen Arvi Laakso oli ollut jo 14-vuotiaana punakaartin lähettinä, liittynyt maanalaisen SKP:n jäseneksi vuonna 1923 ja työskennellyt 20- ja 30-luvuilla monenlaisissa vasemmistolaisten järjestöjen tehtävissä, mm. vasemmistotyöväen lehtien toimittajana ennen kuin ne lakkautettiin. 30-luvulla Laakso oli useaan otteeseen poliittisena vankina, ja sotavuodet hän vietti poliittisena vankina turvasäilössä ja keskitysleireillä. Laakso kertoo noista ajoista muistelmissaan Hämeen Yhteistyössä vuonna 1978.
Laakso kertoo poliittisten vankien viemisestä rintamalle ”Pärmin pataljoonaan” miinanpolkijoiksi. Osa vangeista kaatui, osa (mm. Arvin veli Eino Laakso) loikkasi rintamalinjan yli Neuvostoliiton puolelle. Arvi Laakso itse haavoittui ja sairaalajakson jälkeen hänet vietiin Aunuksen lähelle Koveron keskitysleirille. Poliittisten vankien olot siellä ja erityisesti sitä ennen Säämäjärven leirillä olivat taistelua ”nälkääntappamisyrityksiä” vastaan. Vangit söivät horsmia, vehkajuuria, nokkosia, sieniä ja pettuakin, kaivoivat maasta useita kuukausia vanhoja hevosen raatoja ja keittivät niistä sekä käärmeistä, oravista ja sammakoista ruokaa henkensä pitimiksi.
Rintamatapahtumat alkoivat kuitenkin vaikuttaa myös poliittisten vankien oloihin. Arvi Laakso kertoo:
”Tietojen saanti ulkomaailman tapahtumista oli leirin johdon taholta pyritty täydellisesti estämään. Harvoin saapuvat kirjeet sensuroitiin tarkkaan, metsästä halkoja ajavien sotilaiden läheisyyteen meno oli ampumisen uhalla kielletty jne. Ja kuitenkin, kun sitten tapahtui Stalingradin käänne, näkyi se selvästi meidän kasvoistamme. Leirin johto oli raivoissaan, kun se ei saanut selville, mistä me tietomme saimme.” (HY 26.9.1978)
Vapaus häämöttää
Laakso kuvaa, miten puna-armeijan yleishyökkäyksen alkaessa kesäkuun alkupuolella 1944 Kannaksella oli selvää, että suomalaisille tulee kiireinen lähtö valloittamiltaan alueilta.
”Meidän leiriläisten keskuudessa herätti jännitystä se, mikä olisi meidän kohtalomme tässä tilanteessa. Olihan olemassa se mahdollisuus, että pidättäjämme ryhtyisivät tässä tilanteessa tuhoamistöihin. (—)
Rintaman lähentyminen näkyi selvästi leirin päällystön ja vartijoiden hermostuneisuutena sekä evakuointivalmisteluina. Ja sitten viikko yleishyökkäyksen alkamisen jälkeen 18.6.1944 aloitti meidän kolonnamme täyspakkaukset selässä marssin kohti Suomea. (—)
Kolonnamme marssi öisin 25-30 kilometrin taipaleita linjaa Nurmoila–Kiimaselkä––Vitele–Rajakontu–Salmi–Pitkäranta–Suistamo–Värtsilä. Päivät levättiin jossain tyhjentyneessä vankileirissä tai talossa. Heikommat tahtoivat sortua matkalla , mutta jakamalla heidän taakkansa toisille pääsivät kaikki 242 km matkan jälkeen Värtsilän asemalle. Juhannusaattona paloi meidän ”kokossamme” Pitkärannassa monien poikien katajasta tai tammesta tekemät taidokkaat askartelutyöt, joita ei enää jaksettu kantaa eteenpäin. Jopa partakoneen teriäkin heitettiin pois repun painon keventämiseksi. Vartijat pitivät tarkkaa huolta siitä, ettei risaisintakaan valtion varustetta heitetty pois. (—)
Värtsilän asemalla meidät lastattiin härkävaunuihin, ovet pantiin lukkoon ja ikkunaluukut naulattiin kiinni. Seurasi viiden vuorokauden matka kuumissa ja mm. kalkkisissa vaunuissa. Vettä ei saanut pyytämälläkään, vaikka juna väliin seisoi paikalla, jossa ratapenkere oli rakennettu järven halki. Parkanon asemalla kolonnamme purettiin vaunuista ja alkoi juoksumarssi 28 km päässä olevaan Karvian varavankilaan. (—)
Tämän jälkeen alkoi melko normaali varavankilaelämä. Ruoka parani ja saimme ottaa myös ulkopuolelta paketteja. Omaiset saivat käydä myös tapaamassa. Työssä kävimme suolla, mutta iltaisin järjestettiin opiskelua, jota varten saimme vastaanottaa kirjoja ulkopuolelta. Ajankohtaisena asiana oli myös suunnitella SKP:n julkisen toiminnan aloittamista, sillä ”taivaan merkit” olivat jo selvästi näkyvissä. Syyskuun 19. päivänä aukenivat sitten vankilan portit ensimmäiselle ryhmälle meidän miehiämme ja sitten vapautettiin joukkomme 40-60 miehen päiväryhmissä. Omassa ryhmässäni 26.9. vapautui 90 miestä.” (HY 29.9.1978)
Oman lehden päätoimittajaksi
”Vapauduttuamme oli kiireesti ryhdyttävä työhön julkiseksi päässeen SKP:n johdolla. Edessä olivat eduskuntavaalit ja oli luotava vaalityötä johtava elin. Sellaiseksi perustettiin SKDL:n vaalipiirikomitea. Pyrittiin myös aikaansaamaan oma sanomalehti, mutta ensi kiireessä sovittiin Pohjois-Hämeen sivujen toimittamisesta ja kustantamisesta Vapaan Sanan yhteydessä. Piirisihteerin toimen ohella sain minä näiden sivujen toimittamisen huolekseni. Ensimmäiset vaalit toivat olosuhteet huomioiden hyvän tuloksen, sillä kolme edustajaa saatiin lävitse Pohjois-Hämeestä.
Ponnisteluja oman lehden aikaansaamiseksi tehtiin jatkuvasti, mutta vasta 7.1.1946 saatiin ensimmäinen oma, joskin pienikokoinen lehti päivänvaloon. Nimeksi annettiin Hämeen Yhteistyö, se ilmestyi 3 kertaa viikossa ja painettiin Helsingissä. (—) Kun porilaiset eivät saaneet näin pian omaa lehteään, ilmestyi lehtemme välillä Hämeen-Satakunnan Yhteistyönä. Oman painon valmistuttua Poriin alkoi siellä ilmestyä Satakunnan Työ, ja myös meidän lehtemme muutti 1948 Poriin.
Pyrkimyksenämme oli kuitenkin painopaikan saaminen Tampereelle, ja vihdoin 2.6.1949 Ilmestyi ensimmäinen Tampereella painettu lehti. Yhteistyö porvarillisen Tampereen Paperinjalostus ja Kivipaino Oy:n sujuikin hyvin aina toukokuuhun 1953 saakka.” (HY 21.9.1978)
(Arvi Laakson laajempi kuvaus Hämeen Yhteistyön perustamisvaiheesta teoksessa Taistelun tiellä –SKP:n Tampereen piirijärjestön 30-vuotisjuhlajulkaisu, s. 114–117)
—————————–
Kommunistit järjestivät uudenvuodenpäivänä 1945 ohranan sodan aikana surmaamien Kalle Lahtisen ja Jorma Johteisen muistotilaisuuden Kalevankankaan hautausmaalla. Paukkuvassa pakkasessa hautausmaalle marssi kymmeneksi tuhanneksi arvioitu joukko. Tilaisuus oli samalla mielenosoitus yhä jatkuvaa sotapoliitikkojen valtaa vastaan. (OS)
Vappu 1945 (OS)
Vappuna 1945 vietettiin Tampereella SAK:n, SDP:n ja SKDL:n yhteisiä vappujuhlia, joissa oli osanottajia ennätysmäärä. Tällöin ainoan kerran ennen 1990-lukua ammattiyhdistysliike ja työväenpuolueet marssivat yhdessä vappuna vuonna 1945.
Läntisten kaupunginosien vappumarssi kohti Keskustoria.
Lainataan Kansan Lehden selostusta:
”Ennen määräaikaa kajahti Kauppakadulta reipas marssi: sieltä saapuivat läntisten esikaupunkien työläiset torvisoittokunta etunenässä kulkueena lippuineen kokoontumispaikkaan. Jo tämä kulkue teki mahtavan vaikutuksen, sillä siinä jo laskettiin olleen mukana noin 2300 osanottajaa. 18 järjestölippua ja kymmenkunta tunnuslausetta juhlisti läntisten esikaupunkien työläisten kulkuetta. Ennen lähtöä saapuivat Keskustorille myöskin kulkueiksi järjestäytyneinä Härmälän, Uudenkylän ja Messukylän työläiset järjestölippuineen.”
Kulkueita lähti siis eri puolilta kaupunkia ja ne marssivat Keskustorille, jossa ne yhtyivät ja jatkoivat edelleen Termopyleen kentälle Pyynikille. Marssiin osallistui 12 000 henkeä ja kentällä vappujuhlissa oli 25 000 henkeä.
Elokuva vuoden 1945 vappujuhlista, Tampere välillä 3’55’’-5’05’’:
TAKO – kova työpaikka (Osmo S.)
-”Yksi känni otettiin ensin kavereiden kanssa. Seuraavana päivänä oltiin krapulassa ja sitä seuraavana mentiin töihin.”
-”Vuoden 1944 loppu ja -45 alku olivat rankkaa ammatillista järjestäytymistä. Minäkin sain kerran omalta vuorolta ja toisiltakin 126 uutta jäsentä.”
-”Väki oli sellaista, että suurimmalla osalla ei ollut minkäänlaista järjestöelämän tuntemusta koulutuksesta puhumattakaan. Urheiluseuroissa oli tietysti oltu, kuka huvitoimikunnassa ja missäkin että jotain peukalotuntumaa oli. Nuorisoliitossa olleita oli myös.”
-”Olen jälkeenpäin ihmetellyt että hyvin sentään kaikki meni. Siinä tilanteessa kyllä monet luulivat että nyt aukeni taivas sitten kerralla. Vaatimukset olivat sitä luokkaa.”
Selvimmin ehdottoman oikeistovallan päättyminen maassa näkyi sodan jälkeen suurilla työpaikoilla. Työläiset liittyivät joukoittain ammattiyhdistyksiin. Maailmansotien välisenä aikana patoutunut ja sodan jälkeen syventynyt tyytymättömyys pääsi nyt purkautumaan. Työläiset vaativat korvausta menetyksistään. SAK kasvoi parissa vuodessa kymmenien tuhansien jäsenten järjestöstä satojen tuhansien ammattiyhdistysliikkeeksi.
(Lainattu Takolaisten taipaleelta-kirjasta. Vilho Hassinen oli myöhempinä vuosikymmeninä mm. SKP:n piirikomitean ja keskuskomitean jäsen, Tampereen kaupunginvaltuutettu sekä keskeisesti mukana Paperiliiton johdossa.)
Lenin-museo (Osmo Sounela)
Leonid Brežnev vieralilulla Lenin museossa vieressään Leo Suonpää.
Ajatus jonkinlaisesta Lenin-museosta syntyi heti sodan jälkeen. Museon paikaksi kaavailtiin Tampereen Työväentaloa, koska se oli paikka, jossa Lenin ja Stalin tapasivat toisensa ensimmäisen kerran bolsevikkien konferenssissa v.1905. Seuraavana vuonna samassa paikassa pidetyssä konferenssissa Lenin antoi ensimmäisen kerran lupauksen Suomen itsenäisyydestä.
Varsinaisen aloitteen museon perustamisesta teki sähköasentaja V. Vahlman SN-Seuran Tampereen osaston kuukausikokouksessa 28.2.1945. Museota ehdotettiin perustettavaksi siihen huoneistoon, jossa Lenin ja Stalin olivat kohdanneet ja jossa sillä hetkellä toimi biljardisali.
Työväentaloa ylläpitävä Työväenyhdistys suhtautui aluksi vastahakoisesti hankkeeseen, mutta syyskuussa 1945 allekirjoitettiin vuokrasopimus. Museon avajaiset pidettiin 20.1.1946. Keskustelua herätti museon nimi, joksi oli ehdotettu mm. Lenin-Stalin-museota. Lopulta museon nimeksi kuitenkin tuli Lenin-museo. Aineistoa näyttelyn pystyttämiseksi saatiin Moskovan Lenin-keskusmuseosta. Näyttelyssä oli esillä Leninin elämään ja työhön liittyviä kuvia ja asiakirjoja.
Ensimmäisenä vuonna kävijöitä oli10 500, seuraavana vuonna kävijämäärä putosi puoleen ja siinä se pysyi vuosia. Kävijät olivat pääosin ryhmiä työväen järjestöistä.
Kun neuvostoturistien ryhmämatkat Tampereelle lisääntyivät, heidän ohjelmaansa tuli käynti Lenin-museossa. Kaikille ryhmille järjestettiin venäjänkielinen opastus.
1970-luvulla ihmisten yhteiskunnallisen aktiivisuuden lisääntyessä suomalaistenkin kiinnostus Lenin-museota kohtaan kasvoi. Niinpä alkuvuosien 4000-5000 kävijän määrä nousi yli 20 000 kävijään. Museon koko kasvoi sen saadessa tilat kirjastolle ja tutkimustoiminnalleen.
Monelle oikeistolaiselle Lenin-museon olemassaolo oli kova paikka. Eduskunnassa tehtiin useita esityksiä museon valtionavun leikkaamiseksi. Neuvostoliiton lakattua olemasta 1990-luvun alussa käytiin keskustelua Lenin-museon tarpeellisuudesta, mutta siinä vaiheessa sitä pidettiin jo yleisöä vetävänä matkailukohteena ja museo sai jatkaa toimintaansa.
Jotain museon arvostuksesta kertoo, että siellä on vuosikymmenien aikana vieraillut useita Neuvostoliiton johtohenkilöitä: Bulganin, Hruštšov, Brezhnev ja avaruuslentäjä Juri Gagarin. Museo sai 1986 neuvostoliittolaisen ’Kansojen ystävyyden kunniamerkin’.
Taloudellisesti ottaen 1980-luku oli museon parasta aikaa: vuosikymmenen alussa tehtiin museon peruskorjaus ja uudistettiin näyttely, jolloin tehtiin Lenin ja Suomi-sali, jossa käsiteltiin Leninin suhdetta ja vaikutusta Suomeen. Myös museon oma tutkimustyö pääsi alkuun, mutta 1990-luvun lama valtionavun leikkauksineen pakotti luopumaan tutkijantoimesta ja museon työntekijöiksi jäivät museonjohtaja ja museoamanuenssi.
Käytäntönä oli, että museonjohtajat olivat kommunisteja ja museon johtokunnan puheenjohtaja oli opetusministeriön nimeämä, yleensä sosiaalidemokraatti. Kolme johtokunnan jäsenistä oli SN-seuran nimeämiä ja yhden nimesi Tampereen kaupunki.
Aikaisemmin museo oli Suomi-Neuvostoliitto-seuran omistuksessa, vuonna 2014 se siirtyi Työväenmuseo Werstaan alaisuuteen. Vuodesta 2025 tiloissa on toiminut idänsuhteiden historiaan keskittynyt Nootti-museo.
Kirjallisuutta:
Matti Vuorikoski: Juoksuhaudoista uussuomettumiseen. Suomi-Venäjä-seura 70 vuotta Pirkanmaalla
Vierailijoita Lenin museossa. Edessä oppaana Arvi Laakso.
Talkootyön tuloksena syntyi oma järjestötalo, “Järkkäri”. (OS)
Sodan jälkeen järjestöväellä oli huutava puute toimisto-, kokous- ja juhlatiloista. Niinpä kansandemokraattiset järjestöt perustivat Tampereen Järjestöyhdistyksen, joka oli uuden järjestötalon rakentamisen taustavoima. Rahoituksen saamiseksi laskettiin liikkeelle järjestölainavelkakirjat, joita järjestöt merkitsivät innokkaasti nimiinsä.
Järjestötalon talkoolaisia 1949 Työväenmuseo Werstas
Rakentaminen aloitettiin 1.4.1949 ja rakentaminen tehtiin kokonaan talkootyönä. Rakennusmateriaaleista oli huutava pula ja laudoitukseen käytettiin jopa 30-senttisiä laudanpätkiä. Talkoisiin osallistuneet pikkupojat oikoivat työmailta saatuja vanhoja nauloja, jotka käytettiin sitten uudelleen. Talon rakentamiseen käytettiin 42 251 tuntia ja rakennus maksoi 3 277 000 markkaa.
Järjestötalon avajaiset 1950
Talo vihittiin käyttöön 4.-5.3.1950, jonka jälkeen kansandemokraattiset järjestöt pääsivät muuttamaan taloon valmistuneisiin toimistoihinsa. Myös juhlasali otettiin heti tiiviiseen käyttöön: iltaisin siellä harrastettiin yhteislaulua, tanssiharjoituksia sekä ohjelmallisia iltamia. Viikonloppuisin oli kolmena iltana tanssit. Moni tamperelainen parisuhde on saanut alkunsa ’Järkkärin’ tansseissa.
Järjestötalo 1960-luvulla (Kuva: Kauko Sillman Vapriikin kuva-arkisto)
Järjestötalo oli järjestöjen käytössä vuoteen 1968. Silloin valmistui Näsilinnankadulle uusi ’Keskustalo’ ja järjestöjen toiminnot siirtyivät sinne. Tampereen kaupunki osti vanhan talon 1968 ja sen jälkeen se tunnettiin Sorin nuorisotalona.
Myös muualle Tampereelle rakennettiin kansandemokraattien ja heitä lähellä olevien järjestöjen omia työväentaloja: Uudenkylän Tapiola, Härmälän Kulttuuritalo, Lamminpään Osuuskuntalo, Lielahden työväentalo,
SORIN NUORISOTALO Rakennushistoriallinen selvitys – Tampereen kaupunki
1951-60 (P. R)
1950-luvulla SKP ja kaikki kansandemokraattiset järjestöt olivat vahvoja, mutta valtakunnan politiikassa kansandemokraatit olivat pääosin eristyksissä poliittisesta päätöksenteosta. Merkittävää vaikutusvaltaa saattoi olla joidenkin kuntien hallinnossa, mutta esimerkiksi Tampereella kokoomuksen ja sosialidemokraattien aseveliakseli pyrki syrjäyttämään kommunistit kaikesta päätöksenteosta.
Urho Kekkosen valinnassa presidentiksi vuonna 1956 SKDL:n edustajat vaikuttivat ratkaisevasti. Vuoden 1958 eduskunnan lapsilisäkeskustelussa SKDL pystyi oppositiosta käsinkin vaikuttamaan, mikä myös osaltaan auttoi SKDL:n vaalivoittoon saman vuoden eduskuntavaaleissa.
Ammattiyhdistysliikkeessä ja Työväen Urheiluliitossa SKDL:lla oli vahvat asemat, mutta vastakkainasettelu sosialidemokraattien kanssa heikensi vaikutusvaltaa.
Hämeen Yhteistyö omaan painotaloon
Tampereelle 1956 (PR)
SKDL:n Pohjois-Hämeen piirijärjestön julkaisema Hämeen Yhteistyö -lehti oli painettu 1940-luvulla vuoroin Helsingissä ja Porissa, kunnes kesällä 1949 lehteä alettiin painaa Tampereen Paperinjalostus ja Kivipaino Oy:n kirjapainossa. Tampereelle pääsyn jälkeen lehden sisältö kehittyi ja ilmoitusmäärät sekä levikki kasvoivat. Päätoimittaja Arvi Laakso kirjoittaa SKP:n piirin juhlajulkaisussa vuonna 1974, kuinka lehden menestys johti siihen, että yhtynyt oikeistososialidemokraattien ja porvarien rintama pyrki tappamaan lehden:
”Ensimmäinen yritys tähän suuntaan oli Tampereen kaupungin ilmoitusten riistäminen Hämeen Yhteistyöltä lokakuussa 1952. Tässä yhteydessä valtuuston parvekkeet tyhjennettiin lehteämme puolustavista työläisistä. Vastustajat yrittivät saada myöskin ilmoittajat boikotoimaan lehteämme. Kun tämäkään ei tehonnut, pakotettiin Hämeen Yhteistyötä painava kirjapaino toukokuun lopussa 1953 häätämään hyvän asiakkaansa, jonka kanssa yhteistyö oli sujunut erittäin hyvin.
Lehteämme ei onnistuttu tappamaan, mutta joutui se jälleen muuttamaan Helsinkiin, tällä kertaa oman suunnan Kustannusosakeyhtiö Yhteistyön kirjapainoon. Täällä lehtemme pääsi 1956 alusta laajenemaan 4 kertaa viikossa ilmestyväksi.”
Hämeen Yhteistyötä painettiin taas Helsingissä reilut pari vuotta. Vuoden 1956 alussa valmistui Pohjois-Hämeen järjestöväen suurponnistus, oma kirjapaino Sanan Tie Kalevanrinteelle Takojankadulle.
Hämeen Yhteistyötä painetaan Sanan Tien painossa.
(Kuva: Kauko Sillman Työväenmuseo Werstas)
Painotalon rakentamiseksi työläiset tekivät 32 000 talkootuntia, lisäksi saatiin runsaasti lahjoituksia. Ensimmäinen lehti omassa painossa ilmestyi helmikuun alussa 1956, Vuoden 1958 alussa HY muuttui viisi kertaa viikossa ja 1960 alusta kuusi kertaa viikossa ilmestyväksi. Vuoden 1962 alusta saatiin Tampereen kaupungin ilmoituksetkin takaisin Hämeen Yhteistyöhön. (Taistelun tiellä –SKP:n Tampereen piirijärjestön 30-vuotisjuhlajulkaisu, s. 118–119; HY 21.9.1978)
Sanan Tien paino Tampereella (Kuva:Ari Johansson Työväenmuseo Werstas)
Suhde Staliniin ja Neuvostoliittoon 50-luvulla (PR)
(Kauko Laakson haastattelusta 24.1.2018)
Olit 15-vuotias Stalinin kuollessa 1953. Miten siihen suhtauduttiin, mitä itse ajattelit?
”Puolijumalahan Stalin oli suomalaisillekin sodan jälkeisinä vuosina, aina kuolemaansa saakka. Kun näitä tuli näitä kirjoja, Poika Tuomisia sun muita jotka kertoivat näitä hurjia tarinoita, mitä Neuvostoliitossa on tapahtunut, sitä ei voinut mitenkään uskoa. Ne on porvarien propagandaa, ajateltiin.
Ei ainakaan meidän pioneeritoiminnassa ollut mitään poikkipuolista sanaa Neuvostoliitosta tai Stalinista. Stalinin kuvia oli myös opintoaineistoissa, Stalinin ja Leninin elämäkerrat oli siellä. Stalinin kuvia ei sentään ollut pioneerien piirikokouksissa seinällä niin kuin puolueen piirikokouksissa ikonit oli seinällä. Siellä oli sekä venäläiset ikonit että suomalaiset ikonit: Aaltonen, Pessi, Hertta Kuusinen, ja muistelen että jossain kohtaa myös SKDL:n Kusti Kulo oli näissä kuvissa.
Kun Stalin kuoli 53, sen jälkeen oli keskustelua, että isä aurinkoinen ei niin puhdas ollutkaan. Ruvettiin vähän epäilemään, Poika Tuomisesta ja muista ajateltiin, että eiköhän siinä asiassa jotain perääkin ole vaikka siinä olisi liioittelua ja tahallista kärjistystä. Vuoden 56 paikkeilla alettiin jo keskustelemaan niistä asioista. Mutta kyllä se meni pitkästi vuoden 56 ohi ennen kuin kommunistit alkoivat tunnustamaan mitään väärinkäytöksiä tapahtuneeksi.
Avoin keskustelu Stalinista kauden rikoksista ja suomalaisten kommunistien kohtaloista tuli vasta 80-luvulla, en minä ainakaan ole ollut keskustelemassa Stalinista ennen sitä. Ei se 60-luvun alkupuolelle vielä kuulunut, kyllä se piilotettiin tarkoituksella, ettei olisi jääty naurunalaisiksi.
Moskovassa olin ensi kertaa nuorisofestivaaleilla vuonna 1957. Moskovassa kaikki toimi ja meitä pidettiin erinomaisen hyvin joka paikassa. Siellä oli elämyksiä jos jonkinlaisia ja pelkkää plussaa kaikista järjestelyistä, ei ollut kriittistä äänensävyä hiukkaakaan. Jälkeenpäin olen ihmetellyt sinisilmäisyyttäni, kun viikkokausia siellä oltiin ja mitään negatiivista ei nähty. Moskovaan mennessä ilmeisesti oli niin vahva usko Neuvostoliiton kaikkivoipaisuuteen.
1961-70 (P. R.)
1960-luku oli Tampereen seudulla niin kuin koko maassa elintason nousun ja yhteiskunnan nopean rakennemuutoksen aikaa. Satoja tuhansia suomalaisia muutti maaseudulta Ruotsiin sekä Suomen kaupunkeihin ja muihin asutuskeskuksiin, tuhansia (??) myös Tampereen seudun teollisuuden työntekijöiksi.
Tampere, Nokia ja monet muutkin Pohjois-Hämeen kunnat olivat elinkeinorakenteeltaan vahvasti teollisia. Ammattiyhdistysliike oli lähes koko vuosikymmenen hajallaan ja työpaikoilla lakkoiltiin suhteellisen vähän. SAK eheytyi vuosikymmen lopulla ja työehtosopimuksissa siirryttiin tulopoliittisten kokonaisratkaisujen aikaan.
Kulttuurinen ilmapiiri alkoi vapautua, ja erityisesti vuosikymmenen lopulla nuorisokulttuuri ja nuorison kulttuurinen ja poliittinen kapinointi nousivat näkyviksi. Teollisesta Tampereesta tuli myös opiskelijoiden kaupunki: Yhteiskunnallinen korkeakoulu muutti vuonna 1960 Helsingistä Tampereelle, ja vuonna 1966 se laajeni Tampereen yliopistoksi. Teknillinen korkeakoulu aloitti Tampereella vuonna 1965.
Yliopisto Tampereelle
Mahdollinen teksti kuvan yhteyteen: (P.R.)
Yliopiston tulo Tampereelle vaikutti myös SKDL:n jäsenjärjestöjen kehitykseen. Opiskelijat ja muu yliopistoväki toivat 1960-luvulla SKDL:n uudistusliikkeen vaikutteita sekä nousevan kulttuuriradikalismin ja uuden nuorisokulttuurin aatteita järjestöväen tietoisuuteen. Vuosikymmenen lopulla vasemmistolaistuminen opiskelijoiden keskuudessa oli huimaa, ja 1970-luvulla SKDL:n opiskelijajärjestöjen kannatus Tampereen yliopiston opiskelijavaaleissa oli enimmillään noin 37 prosenttia. Opiskelijaliikkeellä oli merkitystä myös SKP:n, SKDL:n ja SDNL:n järjestöjen sekä rauhanliikkeen ja muiden joukkojärjestöjen toiminnan virkistäjänä.
Yliopiston tulo Tampereelle vaikutti myös SKDL:n jäsenjärjestöjen kehitykseen. Opiskelijat ja muu yliopistoväki toivat 1960-luvulla SKDL:n uudistusliikkeen vaikutteita sekä nousevan kulttuuriradikalismin ja uuden nuorisokulttuurin aatteita järjestöväen tietoisuuteen. Vuosikymmenen lopulla vasemmistolaistuminen opiskelijoiden keskuudessa oli huimaa, ja 1970-luvulla SKDL:n opiskelijajärjestöjen kannatus Tampereen yliopiston opiskelijavaaleissa oli enimmillään noin 37 prosenttia. Opiskelijaliikkeellä oli merkitystä myös SKP:n, SKDL:n ja SDNL:n järjestöjen sekä rauhanliikkeen ja muiden joukkojärjestöjen toiminnan virkistäjänä.
Tšekkoslovakian miehitys 1968 jakoi järjestöväen
Kun SKDL:n ja SKP:n valtakunnallinen johto tuomitsi Neuvostoliiton ja muiden Varsovan liiton maiden toteuttaman miehityksen, Pohjois-Hämeen järjestöväki jakaantui kahtia.
Hämeen Yhteistyön 22.8.68 etusivu
Hämeen Yhteistyön 22.8.68 etusivu vastasi SKP:n ja SKDL:n johdon kantaa. Vt. päätoimittaja Taisto Harran laatima pääkirjoitussivu puolusti miehitystä, samoin SKP:n Tampereen piirijärjestö hyväksyi äänestyspäätöksen jälkeen Neuvostoliiton ja sen liittolaisten toteuttaman miehityksen.
SKP:n ja koko kansandemokraattisen liikkeen sisäinen hajaannus oli alkanut jo pari vuotta aikaisemmin, mutta Tšekkoslovakian kriisi vakiinnutti järjestöjen jakaantumisen kahdeksi melko selkeärajaiseksi osapuoleksi samojen työväenjärjestöjen sisällä.
(Linkki: ks. Raittila 2024, 224–235)
———–
Hämeen Yhteistyön Postin tuomaa -palstalta 23.8.1968
1971-80 (P. R.)
1970-luku oli Pohjois-Hämeen vasemmistolaisen työväenliikkeen näkökulmasta kannatuksen nousun ja järjestöjen toiminnan uuden vilkastumisen aikaa. Se oli myös kansandemokraattisen liikkeen kahtiajakautumisen vakiintumisen ja katkerien järjestöriitojen aikaa.
Tampereen seudulla nin kuin koko Suomessa rakennettiin vauhdilla peruskouluja, terveyskeskuksia ja muita suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan perustuksia. Niitä toteutettiin pääosin vasemmistopuolueiden ja keskustan yhteistyönä. Silloin kun SKDL ei ollut mukana hallituksessa, se tuki hyvinvointipalvelujen parantamista, mutta vaati samalla vielä enemmän etuja työväenluokan ja vähävaraisten hyväksi.
Tampere oli edelleen leimallisesti työläiskaupunki, suurten metalli-, tekstiili, jalkine- ja paperitehtaiden kaupunki. Työpaikoilla lakkoiltiin enemmän kuin koskaan aikaisemmilla tai myöhemmillä vuosikymmenillä, ja kommunisteilla oli lakkojen organisoinnissa keskeinen rooli. Palkkataistelujen rinnalla työsuojelu nousi keskeiseksi kommunistien työpaikkatyön painopisteeksi.
Tehtaat kommunistien joukkokannatuksen perustana
Tampereen seudun suuret tehtaat olivat keskeisiä kommunistien joukkotyön kannalta, ja lähes poikkeuksetta suurten tehtaiden pääluottamusmiehet ja päätoimiset työsuojeluvaltuutetut olivat kommunisteja. Tehtaiden SKP:n osastoilla oli vahva asema työntekijöiden keskuudessa erityisesti suurilla työpaikoilla.
Piirijärjestön ammattialakohtaiset puoluekomiteat ja työpaikkakohtaiset puolueosastot organisoivat toimintaa, ja palkka-asioita ja muutakin politiikkaa käsiteltiin työmaakokouksissa. Hyvin usein vaatimuksia vauhditettiin työpaikkakohtaisten ”villien lakkojen” avulla.
Aktiivinen työpaikkatoiminta lisäsi kommunistien arvovaltaa, toi uusia jäseniä puolueeseen ja lisäsi myös poliittista kannatusta eri vaaleissa.
Takon aaltopahvitehtaan pääluottamusmies Heikki Ilomäki puhumassa tehtaan työmaakokouksessa 1970-luvulla. (Kuva: Kansan Arkisto)
1981-90 (PR)
1980-luvulla Tampereen seudun elinkeinorakenteen muutos vaikutti vasemmiston kannatukseen. Kun suurten tehtaiden ja rakennustyömaiden työntekijämäärät supistuivat, kommunistit ja heidän liittolaisensa menettivät keskeistä kannatuspohjaansa. Teollisuustyöväen Tampere muuttui yhä enemmän toimihenkilöiden ja palvelualan työntekijöiden kaupungiksi. Järjestötoiminta hiljeni, SKP:n ja SKDL:n kannatus kääntyivät laskuun. Tämän kehityksen taustalla oli elinkeinorakenteen muutoksen lisäksi varmaan myös järjestöllinen hajaannus.
Nuorison vasemmistovirtaus saavutti lakipisteensä jo 70-luvulla, mutta 1980-luvulla alamäki jyrkkeni. Luonnonsuojelu, vihreät aatteet ja feminismi vetivät 1980-luvun edistyksellistä nuorisoa. Vuosikymmenen alkupuolella erityisesti rauhanliike nousi suureksi joukkoliikkeeksi.
Vuosikymmenen alkupuolella Neuvostoliiton pysähtyneisyys ja sen sotiminen Afganistanissa heikensivät sosialismin vetovoimaa, mikä osaltaan heikensi vasemmiston kannatusta. Toisaalta 1985 alkanut Neuvostoliiton uudistusliike eli perestroika innosti suurta osaa jäsenistöstä.
Neuvostoliiton ja koko Euroopan sosialistisen leirin hajoaminen ja kääntyminen kapitalismin tielle 90-luvun alussa romahdutti kommunistien ja kansandemokraattien keskeisen aatteellisen kulmakiven. Sosialismi vasemmistolaisen liikkeen tavoitteena jäi yhä enemmän taka-alalle.
Tehtaat tyhjenevät
Takon tehtaat yöllä v. 1953 (Kuva: Mauno Mannelin/Vapriikin kuva-arkisto)
Takon tehtaalla oli sodan jälkeen 600 työntekijää, enimmillään luku oli 1300, ja työläisten järjestäytyminen oli huippuluokkaa. Parannuksia palkkoihin ja työoloihin hankittiin työehtosopimusten lisäksi paikallisilla työtaisteluilla. Takolla toimi myös voimakas SKP:n Takon osasto, joka vuonna 1979 oli osaltaan viemässä silloisen pääluottamusmies Mikko Kuopan kansanedustajaksi.
Tehtaan pomot puhuivat jo 1980-luvulla tehtaan lopettamisesta sanoen, että se on jo enemmän museotoimintaa kuin paperinjalostusta. Vuonna 2025 Tampereen ydinkeskustan kartonkitehtaan toiminnot sitten lopetettiin.
(Paperiliiton Tampereen os.4: Takolaisten taipaleelta)
Kauppahallin virastotalon valtaus 1981 (OS)
Tampereen kauppahallin virastotalon suojelukiista oli vuosina 1972-1983 käyty kiista vuonna 1901 valmistuneen jugendtyylisen rakennuksen purkamisesta.
Kun Osuuspankki ilmoitti suunnitelmistaan purkaa Kauppahallin vanha virastotalo nousi Tampereella kansalaisten liikehdintää vastustamaan suunnitelmia. Asiasta käytiin ensin neuvotteluja Osuuspankin ja kaupungin kanssa ja laadittiin vetoomuksia purkamista vastaan.
Lopulta purkamisen vastustajat valtasivat virastotalon 5. elokuuta 1981. Valtaajat vaativat asemakaavan muutosta, joka estäisi purkamisen. Kolme valtaajista kahliutui kettingeillä talon lämpöpattereihin, osa oli tukijoukkoina. Valtaajien joukossa oli ympäristöaktiiveja, kommunistinuoria ja tulevia vihreitä. Poliisi poisti valtaajat rakennuksesta ja he saivat sakot.
Virastotalon purkaminen herätti laajemminkin vastustusta kaupunkilaisissa ja lehtien kolumneissa ja mielipidepalstoilla alkoi kiivas keskustelu rakennuksen purkamisesta. Lopulta Osuuspankki luopui ajatuksesta purkaa kauppahallin virastotalo.
Kulttuuritoimintaa Eräjärvellä (Reijo Kahelin)
Vuonna 1906 perustetun Eräjärven Työväenyhdistyksen piirissä esitettiin vuoteen 1962 mennessä ainakin 138 näytelmää. 1950- ja 1960-luvuilla näytelmiä käytiin esittämässä monien naapuripitäjienkin seuranäyttämöillä. Liikkeellä oltiin paikallisen työväenliikkeen aktiivin kuorma-autolla.
Vaikka 1960-luvun alkuvuosien jälkeen teatteriharrastus Eräjärvellä hiipui, oli historiasta saatu vahva perusta siihen, että 1980 aloitti toimintansa Eräjärven Työväen Näyttämö. Toimipaikkana oli – ja on edelleen – rakentamisensa vuonna 1939 aloittanut Eräjärven Seuratalo. Se muuten tehtiin osakeyhtiöksi, koska arveltiin yksityisomistuksen olevan paremmin turvassa kuin 1930 kommunistisena menetetty paikkakunnan ensimmäinen työväentalo.
Eräjärven Työväen Näyttämö (ETN) on tietenkin avoin kaikille teatterin tekemisestä kiinnostuneille. Mutta eiväthän kaikki ole voineet Moskovaan tulla – Seurataloa kutsuttiin paikkakunnalla pilkallisesti Moskovaksi. Niinpä työväenjärjestöjen aktiivit ovat kantaneet vastuun kaikkina vuosina teatteriyhdistyksen toiminnasta.
Kätketty kipinä oli ETN:n ensimmäinen näytelmä. Se kertoi 50 vuotta aikaisemmin vietetystä Eräjärven vapusta 1930, jolloin poliisi tuli keskeyttämään työväentalolla pidetyn vappujuhlan valmistelut ja kieltämään kokoontumisen. Juhlaväki siirtyi Längelmäveden saareen vieden mantereen puolelta kaikki veneet. Juhlapuhujana muuten oli Eräjärvelläkin asunut ja täällä näytelmiä 1920-luvulla ohjannut, myöhemmin Neuvostoliittoon paennut tamperelainen Oskari Kajala.
ETN on vuosien mittaan esittänyt yli 80 koko illan näytelmää. Osan niistä sen tekijät ovat itse kirjoittaneet tai dramatisoineet. Pelkästään ensimmäisen 30 vuoden aikana näyttämön historiakirjan mukaan toiminnassa on ollut yli 250 henkilöä.
Viime vuosina teatterilla on ollut talvisin esityksiä tuottava Tupateatteri, kesäaikojen Rönnin Kesäteatteri sekä JunnuTupis, nuorten Tupis ja Rönnin lastenteatteriryhmä.
”Joka tapauksessa, tulevaisuus on meidän”, julisti Oskari Kajala ensimmäisen näytelmän juhlapuheessaan. Hän valoi vuonna 1930 kuulijoihin uskoa sanoen ”ei työväenluokkaa nytkään lopullisesti nujerreta. Se etsii uudet muodot toiminnalle ja löytää ne hämmästyttävän nopeasti”.
Näillä ajatuksilla Eräjärven Työväen Näyttämön keskeiset toimijat ovat yli 40 vuoden ajan jaksaneet toimia
Temaattisia juttuja ja/tai kuvia (kaikilla vuosikymmenillä)
Suomi-Neuvostoliitto-Seura (SNS) (Osmo Sounela)
Työ Suomen ja Neuvostoliiton ystävyystoiminnan järjestämiseksi käynnistettiin Tampereella välittömästi välirauhansopimuksen voimaan tulon jälkeen syyskuussa 1944. Pääasiassa toiminnan käynnistäjinä olivat neljä vuotta aiemmin toimineen Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden seuran perusosastojen entiset aktiivit. Vanha seura oli Suomen oloissa merkittävä kansalaisjärjestö; siihen ehti muutamassa kuukaudessa liittyä yli 35 000 jäsentä eli hieman enemmän kuin SDP:ssa oli jäseniä. Tampereella sillä oli kahdeksan alueellista osastoa. Syksyllä 1940 seura tuomittiin lakkautettavaksi ja sen johtajat pidätettiin.
Vaikka kaikki keskeiset päätökset perustettavan seurasta ja sen luonteesta tehtiin Helsingissä, jäi tamperelaisillekin tehtävää. Alussa tehtäväksi tuli osastojen perustaminen ja jäsenhankinta. Toukokuussa 1945 toiminnassa oli jo 58 osastoa. Uuteen seuraan alkoi virrata jäseniä, joista monet alkuvaiheessa pitivät sitä työväestön keskuudessa kauan kaivattuna julkisena vasemmistopuolueena. Tähän tilanteeseen tuli selkeyttä, kun SKP:n osastot alkoivat toimia ja SKDL perustettiin. Sen myötä SN-seuran tehtäväksi jäi ystävyystoiminta ja kulttuurivaihto.
Jäsenryntäyksen tuloksena jotkut osastot paisuivatkin valtaviksi: SNS:n Tampereen osastossa oli 4000 jäsentä ennen kuin se jaettiin kaupunginosaosastoiksi. Osaston johtokunta joutui alkuaikoina hoitamaan piirijärjestön tehtäviä, kun ympäri maakuntaa perustetut uudet osastot tarvitsivat alkuvaiheessa apua. Myös Pispalan ja Tahmelan osastoissa jäseniä oli yhteensä puolitoista tuhatta.
Seuran johto oli ilmoittanut kannattavansa seuralle laajaa poliittista pohjaa. Mutta ensi vaiheessa seuraan liittyvät olivat pääosin vasemmistolaista työväkeä. Siinä joukossa SN-Seuraa pidettiin osana vasemmistolaista ”demokraattista” liikettä. Niinpä sosialidemokraattien osuus jäsenistössä olikin pieni ja porvareiden osuus olematon. Osastojen johtokunnat olivat kommunistien miehittämiä ja joillekin kommunisteille oli annettu puoluetehtäväksi toimia SN-seurassa. Kuitenkin samaan aikaan osastoissa haikailtiin laajempaa jäsenpohjaa.
Sotasyyllisyyskysymyksen ratkaiseminen oli aivan alkuvaiheessa SN-seuran keskeisiä vaatimuksia ja sitä koskevia kannanottoja lähetettiin maan hallitukselle runsaasti. Kysymys saatiinkin nopeasti hoidettua eritysjärjestelyin, joskaan tulos ei kaikkein kiivaimpia miellyttänyt. Seuraava suuri tehtävä seuralla oli YYA-sopimukseen liittyvä selvitystyö 1948. Siihen liittyen järjestettiin runsaasti puhetilaisuuksia.
Kun vasemmistolainen julkinen poliittinen toiminta oli ollut kielletty viitisentoista vuotta, ei normaali poliittinen järjestötoiminta julkilausumineen ottanut alussa oikein sujuakseen. Vaikka seuran tehtäväksi oli määritelty maiden välisen ystävyyden edistäminen ja toistensa kulttuurin tunnetuksi tekeminen, saattoi osastojen kannanottoihin sisältyä aivan kunnallispoliittisia vaatimuksia. Esimerkki tästä on SNS:n Tahmelan osaston kannanotto, jossa vaaditaan sotasyyllisten tuomitsemista sekä portaiden rakentamista Tahmelaan Pispankadun ja Vallikadun välille.
Parissa vuodessa osastojen jäsenistön määrä alkoi laskea ja toiminta rauhoittua alun kiihkosta. Poliittinen toiminta alkoi keskittyä SKP:n puolueosastoihin ja SNS:lle jäi hoidettavaksi ystävyystoiminta ja kulttuurivaihto. Ohjelmallisia iltamia ja esitelmätilaisuuksia järjestettiin.
Suomen ja Neuvostoliiton ystävyysviikolla oli aina Neuvostoliitosta tulleita taiteilijavieraita ja näyttelyitä. Toisinaan osastoissa kävi neuvostoliittolaisia vieraita. Seuran julkaiseman Maailma ja me-lehden 7tilauksia hankittiin ja parhaita tilaushankkijoita palkittiin matkoilla ja kirjapalkinnoilla. Kulttuurivaihto sai nopean alun, kun tammikuussa 1945 Suomeen saapui puna-armeijan kuoro, soitinyhtye ja tanssiryhmä, kaikkiaan 245 jäsentä. Tampereella ryhmällä oli kaksi suuren suosion saanutta esitystä. Samaan aikaan Suomen Lapissa ja muualla Euroopassa sota vielä jatkui.
Aluksi seuralla ei ollut lainkaan piirijärjestöjä, vaan näitä tehtäviä joutui hoitamaan Pohjois-Hämeessä keskeinen yli 4000 jäsenen Tampereen osaston johtokunta. Kun seuran osastoja perustettiin koko Pohjois-Hämeen alueelle ja taiteilijavierailut vaativat suuria järjestelyjä, toiminta kävi luottamushenkilöpohjalla toimivalle Tampereen osaston johtokunnalle liian vaativaksi. Niinpä seuraan perustettiin piirijärjestöt, Tampereelle toukokuussa 1945. Siinä oli edustajia jo 58 osastosta.
Jos 1950- ja -60-luku olivat tasaisen järjestötoiminnan aikoja, niin 1970-luvulle tultaessa yleinen yhteiskunnallinen aktiivisuus nousi ja se herätti kiinnostuksen myöskin SN-Seuraa kohtaan. Nuorisoa ja ei-vasemmistolaista väkeä liittyi seuraan suurin joukoin. Tämä aiheutti myös jonkin verran poliittisia erimielisyyksiä osastojen kokouksissa. SN-seurassa oli 1970-luvulla yli 100 000 jäsentä ja Tampereen piirissä 10 000 raja meni rikki vuonna 1976. Siinä suuruusluokassa jäsenmäärä sitten pysyikin eli järjestö oli merkittävä kansalaisjärjestö.
Piirijärjestöjen ongelma oli niiden talous, kunnes ne 1970-luvulla pääsivät valtionavun piiriin. Valtionavuilla maksettiin työntekijöiden palkkoja. Piirijärjestöllä oli oma toimisto keskustassa Aleksis Kiven kadulla, jossa oli pari työntekijää. Puna-armeijan kuoron, kansantanssiryhmien, Moskovan suuren sirkuksen ja Moskovan jääbaletin esitykset olivat läpi vuosikymmenien varmoja yleisömenestyksiä ja seuralle rahaa tuovia tilaisuuksia.
Eräs keskeinen toimintamuoto oli matkojen järjestäminen Neuvostoliittoon. Seuralla oli oma matkatoimisto SN-matkapalvelu ja monet osastot järjestivät sitä kautta matkoja jäsenistölleen. Neuvostoliiton matkoja järjesti siihen aikaan moni matkatoimisto, ja sadat tuhannet suomalaiset kävivät vuosittain naapurimaassa.
SN-seuran Tampereen piirijärjestö oli hankkinut jäsenilleen 1949 kesänviettopaikan Teiskosta, Saarensalmen. Siellä oli vuokrattavia mökkejä halukkaille ja sinne tuotiin Neuvostoliitosta tulevia matkailijaryhmiä yhteisiin illanviettoihin seuran jäsenten kanssa. Muistiin merkittyjä neuvostoliittolaisia vieraita kävi vuosien mittaan 465 ryhmää. Saarensalmessa kävi myös kotimaisia matkailijaryhmiä ja siellä järjestettiin seminaareja, kokouksia, juhlia ym. Kävijämäärä oli vuosittain kaikkiaan 1000-2300 henkeä. Kävijämäärän vähennettyä piirijärjestö myi Saarensalmen vuonna 1986.
Suomi-Neuvostoliitto-seura muutti 1991 nimensä Suomen ja Venäjän kansojen ystävyysseuraksi ja 1995 Suomi-Venäjä-Seuraksi.
Kirjallisuutta:
Matti Vuorikoski: Juoksuhaudoista uussuomettumiseen: Suomi-Venäjä-Seura 70 vuotta Pirkanmaalla (2015)
Matti Vuorikoski: Moskovan junasta Brysselin porteille: Suomi-Neuvostoliitto-Seuran Tampereen piirijärjestö 50 vuotta (1995)
Teemu Oinonen: Rauhan ja ystävyyden tähden: SNS:n Ylä-Pispalan ja Tahmelan osasto 1944-1984 (1986)
Suomi-Neuvostoliitto-seuran Tampereen osasto r.y. 1944-1984 (1984)
Humppila, Jorma et al.: Suomi-Neuvostoliitto-Seuran Ruoveden osasto r.y.:n 40-vuotishistoriikki (1986)
Lenin-museo (Aimo Minkkinen, A. Laakson muistelmat)
VTP3 