Tässä osiossa keskitytään Tampereen seudun vasemmistolaisten työväenjärjestöjen toimintaan ja esitellään kukin järjestölohko omana kokonaisuutena.
Pohjois-Hämeen vasemmistopiirien rajat vaihtelivat vuosikymmenten aikana, eivätkä ne aina noudattaneet vaalipiirien rajoja. Alkuvaiheessa esimerkiksi Jämsän seudun järjestöt kuuluivat Tamperelaisten piirijärjestöjen alaisuuteen, myöhemmin ne liitettiin Keski-Suomen järjestöpiireihin. Hämeen eteläiseen vaalipiiriin kuuluneiden Valkeakosken, Toijalan ja Viialan järjestöt kuuluivat 1980-luvulle saakka Pohjois-Hämeen piirijärjestöihin. Samoin Turun pohjoiseen vaalipiiriin kuuluneiden Hämeenkyrön, Ikaalisten ja Viljakkalan järjestöt kuuluivat SKP:n Tampereen piirijärjestöön ja SKDL:n Pohjois-Hämeen piirijärjestöön. Vaalituloksia esiteltäessä näillä sivuilla rajoitutaan kuitenkin Hämeen pohjoisen (myöhemmin Pirkanmaan) vaalipiirin tuloksiin.
Linkit seuraaville sivuille:
Sisällys:
- SKP
- SKDL
- SNDL
- SDNL
- SDNL:n toiminnan käynnistyminen Tampereella ja Pirkanmaalla
- SDNL, Suomen Demokraattinen Nuorisoliitto, Tampereen osaston perustava kokous
- Optimistien sukupolvi
- 1980-luvun nuorisoliitttolaistoimintaa:
osapuolitaistelua ja askelia yhtenäisyyteen - Nokian Demokraattisten Nuorten 1970-lukua
- Spartakiadit ja Työläisnuorisopäivät
- Ohjelmatoiminta tiedon ja tunteen välittäjänä
- SDPL
- Opiskelijajärjestöt
Tässä osiossa keskitytään Tampereen seudun vasemmistolaisten työväenjärjestöjen toimintaan ja esitellään kukin järjestölohko omana kokonaisuutena.
SKP
SKP:n Tampereen piirijärjestö
Syyskuun 1944 välirauhan jälkeen SKP:n julkinen toiminta käynnistyi nopeasti. SKP:n Tampereen osasto perustettiin 29.10.1944 ja puolueen piiritason toiminta alkoi pian sen jälkeen marraskuussa. SKP:n Tampereen piirijärjestö perustettiin virallisesti piirikokouksessa 7.1.1945, jolloin puolueeseen hyväksyttyjä jäseniä piirissä oli noin 250. Vuoden 1945 lopulla SKP:n piirijärjestössä oli jo 25 osastoa ja yli 1600 jäsentä.
Oman organisaationsa rakentamisen lisäksi kommunistit huolehtivat muiden järjestöjen, ennen muuta SKDL:n, naisliiton, nuorisoliiton ja pioneeriliiton sekä SNS:n toiminnan organisoinnista.
SKP:n jäseniä oli mukana kaikissa edellä mainituissa ja monissa demokraattisissa joukkojärjestöissä. Kommunistien tavoitteena oli puolueen johtava osuus, mikä merkitsi sitä, että kaikki em. järjestöjen keskeiset asiat käsiteltiin ensin SKP:n piirin johtoelimissä, jonka jälkeen kommunistit veivät tätä linjaa eteenpäin SKDL:ssa ja muissa järjestöissä.
SKP:n osastot olivat Tampereen alueosastoja, muiden kuntien alueosastoja sekä työpaikkojen puolueosastoja. Lisäksi oli muutamia rekisteröimättömiä puolueryhmiä. Lisäksi puolueorganisaatioon kuului aluejärjestöjä (Tampereen, Nokian, Valkeakosken ja myöhemmin myös Ylöjärven aluejärjestöt). 1980-luvulle saakka osastojen määrä pysyi suurin piirtein ennallaan / väheni. Vuoden 1950 jälkeen piirijärjestön jäsenmäärä kehittyi.
Tampereen piiri saa haltuunsa SKP:n kunnialipun v.1954 Puhujapöntössä Leo Suonpää. hänestä oikealle Ville Pessi ja Aimo Aaltonen. Toinen vasemmalta kansanedustaja Elli Stenberg. (Kuva: Kansan Arkisto)
Eri ammattialoilla työskentelevien ja työpaikkapuolueosastojen työtä ohjasivat piiritasolla toimivat alakohtaiset puoluekomiteat (niitä olivat ainakin metallialan, rakennusalan, paperityöläisten, jalkinealan, kemian alan, elintarvikealan, liikealan, kiinteistöalan jne. puoluekomiteat). Lisäksi piiritason puolueorganisaatioon kuului erilaisia jaostoja, esimerkiksi valistus-, tiedotus-, talous-, naistyön ja nuorisotyön jaostot.
Piirijärjestön johdossa oli noin 20-henkinen piirikomitea ja sen useammin kokoontuva työvaliokunta. Päivittäistä puoluetyötä johtivat palkalliset toimitsijat, joista tärkein ja vaikutusvaltaisin oli piirisihteeri, ja hän oli huomattavasti merkittävämpi johtaja kuin piirijärjestön puheenjohtaja. Ensimmäinen piirisihteeri oli Aili Mäkinen vuosina 1944-45, sitten merkittävimpiä olivat vuosien 1945 ja 1954 välillä piirisihteerinä ollut Leo Suonpää (sittemmin kansanedustaja ja ministeri) sekä vuodesta 1958 lähes kolme vuosikymmentä piirisihteerinä toiminut Esko Malmberg.
Skp:n Tampereen piirikokomitea pitää kokoustaan 1975. Edessä vasemmalla piirisihteeri Esko Malmberg. (Kuva: Ari Johansson /Työväenmuseo Werstas)
SKP:n Tampereen piirin organisaatio oli varsin luja ja yhtenäinen 1960-luvulle saakka. 1960-luvun alkupuolella SKP:ssa alkoi olla tyytymättömyyttä 40-luvulta asti vallassa olleeseen ja jähmettyneeksi koettuun puoluejohtoon. Myös puolueen ideologiaa ja strategiaa sosialismiin siirtymiseksi haluttiin uudistaa. Myös Tampereen piirijärjestö kannatti puoluejohdon uudistamista, mutta vuoden 1966 edustajakokouksessa tapahtunut puoluejohdon vaihto meni pitemmälle kuin Tampereen kommunistien enemmistö olisi halunnut.
Vuosina 1964–69 SKP:ssa käytiin perusteellista ideologista keskustelua sosialismiin siirtymisen teistä ja yleisemminkin puolueen tarpeesta uudistua. Tampereen piirijärjestö jakaantui tässä keskustelussa yhä syvemmin kahtia niin, että enemmistö piirin kommunisteista vastusti puolueen 15. edustajakokouksessa vuonna 1969 voitolle päässyttä uutta puoluejohtoa ja sen poliittista linjaa. Tampereen piiri ilmaisi olevansa ”omalla linjalla”, eikä se marssinut muiden vähemmistöön jääneiden piirien mukana Koiton talolle uuden puolueen perustamista pohtimaan.
Puolue yhdistyi muodollisesti ylimääräisessä edustajakokouksessa 1970, mutta käytännössä se jakaantui yhä selkeämmin kahdeksi osapuoleksi, jotka taistelivat toisiaan vastaan niin päivänpolitiikassa kuin keskustelussa syvemmistä ideologisista kysymyksistä. Pohjois-Hämeessä kommunistit olivat eri mieltä erityisesti suhtautumisessa SKDL:n osallistumisesta maan hallitukseen sekä suhteessa harjoitettuun tulopolitiikkaan.
Puolueen sisäisen valtataistelun logiikka vei Tampereen piirin linjan jonkinlaisesta kolmaslinjalaisuudesta yhä kiinteämmäksi osaksi ”stalinisteiksi” tai ”taistolaisiksi” kutsuttua puolueen vähemmistöä. 1970-luvun alussa Tampereen piirin johto alkoi osallistua oppositiopiirien Tiedonantaja-yhdistyksen toimintaan ja vuonna 1973 se nimesi Tiedonantajan valtakunnalliseksi äänenkannattajakseen.
1970-luku oli erityisesti Tampereen seudun suurissa tehtaissa ja muillakin työpaikoilla lakkojen ja muiden työtaistelujen aikaa, ja se radikalisoi työväenluokkaa. Samaan aikaan vasemmistolaisuus, erityisesti ja SKP:n Tampereen piirin linjaa tukeva taistolaisuus vahvistuivat opiskelijoiden ja muunkin nuorison keskuudessa. Nämä molemmat tendenssit toivat vuosittain satoja uusia jäseniä SKP:n Tampereen piiriin. Puolueen jäsenmäärän kasvun lisäksi toiminta monipuolistui, mikä näkyi myös SKP:n valtakunnallisen vähemmistön kannatuksen kasvuna monissa vaaleissa.
SKP:n Tampereen piirijärjestön alueelle perustettiin 1970-luvulla useita uusia osastoja. SKP:n Kaukajärven osaston perustava kokous v.1975.
(Kuva: Ari Johansson/Työväenmuseo Werstas)
Kannatuksen kasvu jäi tilapäiseksi. 1980-luvun puolivälissä SKP hajosi kahtia, Tampereen piirijärjestö erotettiin puolueesta, ja se perusti muiden erotettujen piirijärjestöjen kanssa uuden puolueen (SKP-yhtenäisyys, lyhenne oli SKP(y)).
Valtakunnallisen SKP:n linjaa tukevaksi uudeksi piirijärjestöksi perustettiin SKP:n Pirkanmaan piirijärjestö. Se jäi toiminnaltaan ja jäsenmäärältään heikommaksi kuin Tampereen piirijärjestö muun muassa siksi, että puolueen enemmistöläiset jäsenet toimivat ensisijaisesti SKDL:n järjestöjen kautta. SKP:n Pirkanmaan piirijärjestö oli pikemminkin kommunistien aatteellinen järjestö kuin päivänpolitikkaa johtava poliittinen organisaatio.
Kirjallisuutta:
Taistelun tiellä. SKP:n Tampereen piirijärjestön 30 vuotisjuhlajulkaisu
Selin Sakari: Optimistien sukupolvi
Raittila Pentti: Vasemman laidan toisinajattelijat. Taisto Harra ja Mauri Sirnö kommunistisina journalisteina ja poliitikkoina Tampereella 1960–1980-luvuilla
Vartiainen, Vesa (2006) Haalarimiehet ja valkokaulustyöläiset. SKP:n Tampereen piirijärjestö paikallisena toimijana puolueen valtakunnallisessa hajaannuksessa 1964–1971. Pro Gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitos
Puolue-elämää maaseudun kylässä ja suuressa metallitehtaassa
Taavi Lintunen kertoo tulostaan työväenliikkeeseeni, muutosta maaseudun pikkukylästä tehdastöihin Tampereelle ja tiestä kansandemokraattisen liikkeen toimitsijaksi:
Liityin SKP:n jäseneksi kesällä 59 Punkalaitumella, Liitsolan kylän SKP:n osastoon. Se oli pieni kylä, en muista paljonko jäseniä oli, mutta 25-30 kuitenkin. Se oli hyvin vasemmistolainen kunta, 60-luvun alussa kunnanhallituksen puheenjohtajakin oli SKDL:stä. Se punaisuus tulee torppariajoista ja vuoden 18 tapahtumista. Silloin pitäjästä tapettiin yli 300 punikkia, minäkin olin kahden punaorvon lapsi.
Punkalaitumella kylien asukkaat tunsivat toisensa, ne keskusteli asioista. Tehtiin poliittista työtä sillä tavalla ja yritettiin vaikuttaa demareihinkin, jossain määrin onnistuttiinkin. Puolueosastossa maailmanpolitiikkaa pohdittiin aika vähän, mutta valtakunnan politiikkaa ja niitä temppuja jotka kohdistui tavallisiin ihmisiin, niistä puhuttiin. Siellä oli maaseudun köyhälistöä, suuri osa taloudesta vaihdantataloutta. Kun lehmä käytiin talossa astuttamassa, siitä piti tehdä talolle ”sonnipäivä”, kananmunia myytiin, puolukoita poimittiin, oli hevosella metsäajoa.
Puolueosaston kokoustoiminta oli säännöllistä. Kunnallispolitiikkaa käsiteltiin osastossa, Liitsolan kylässä ei ollut SKDL:n osastoa eikä naisosastoa. Kirkonkylässä oli SKDL:n yhdistys. Se oli entinen sos.dem. työväenyhdistys, jolla oli työväentalokin, joka on edelleen pystyssä. Kirkolla oli myös SKP:n osasto.
Olin ollut puutarhatöissä, sitten tein salaojatöitä, ja syksyllä 1960 tulin Tampereelle ja menin kyselemään Lokomolle töitä. Olin talven teräsvaluputsaamossa. Se oli kauhea työpaikka, hirveä melu ja pöly, eihän silloin ollut työsuojelusta mitään tietoa. Syksyllä 61 pääsin levyosastolle aputyöntekijäksi. Siellä järjestettiin kahden viikon pikakurssi, jolla levysepille koulutettiin apumiehiä. Olin sitten kuutisen vuotta levyosastolla töissä ja hankin ohutlevysepän ammatin.
Levyosastoilla oli Järvisen Matti joka oli SKP:n osaston taloudenhoitaja, sen kautta keväällä 1962 järjestyi siirtyminen Punkalaitumelta SKP:n Lokomon osastoon. Heti ensimmäisessä kokouksessa Järvisen Matti kertoi lähtevänsä puoleksi vuodeksi asennushommiin Kuopioon. Siinä toverit katsoi mua että oon tämmöinen uusi mies, enkö lähtisi taloudenhoitajaksi. Sanoin että tiedän kirjanpidosta sen verran kun jatkokoulussa opetettiin maatalouskirjanpidosta, sen tiesin että Debet ei oo aina ikkunan puolella. Toverit katsoi että toihan riittää hyvin ja mut valittiin osaston taloudenhoitajaksi. Kun Järvisen Matti tuli komennukselta, se vielä opetti mulle tilinpäätökset ym.
Olin taloudenhoitajana vuoteen 64, jolloin puolueosaston puheenjohtaja Väinö Saarinen siirtyi metallin piiriasiamieheksi, ja silloin ne valitsi minut osaston puheenjohtajaksi. Pääluottamusmies Nylundin Topi oli kuitenkin puolueen tärkein mies tehtaalla.
Taavi Lintunen haalareissa silloisessa työpaikassaan Valmetin lentokonetehtaalla v.1975. (Kuva Ari Johansson/Työväenmuseo Werstas)
Lokomolla oli silloin duunareita 1600, toimihenkilöineen 2400 työntekijää. Puolueosastossa oli jäseniä 60-luvulla 70-80. Lokomon osastossa toiminta oli erilaista kuin Liitsolan kylässä Punkalaitumella. Kokouksissa käsiteltiin ay-asioita, yleispolitiikkaa, kunnallispolitiikkaa. Pääluottamusmies Nylundin Topi oli kaupunginvaltuutettu, ja hänen kauttaan tuli kunnallispoliittiset kysymykset myös metallialan puolueosastoon. Ammattialan asioita varten piirissä oli vielä metallin puoluekomitea, jossa oli kommunisteja ainakin kaikista suurimmista metallitehtaista.
Myös 60-luvun kiistat SKP:n linjasta tulivat osaston keskusteluihin. Ensimmäinen ristiriita joka tuli julkisuuteen enemmän oli keskuskomitean päätöslauselma vuodelta 65, sen nimi oli ”Marxilaisesta valtioteoriasta ja Suomen tiestä sosialismiin”. Siinä revisioitiin tätä leniniläiseksi ajateltua linjausta .. kun oli tällainen käsite kuin proletariaatin diktatuuri, niin siinä se muutettiin käsitteeksi työväen valta. Näistähän tuli vallan helkkarinmoiset huudot silloin ja minäkin pikkuisen myötäilin sitä keskuskomitean linjaa, mutta sitten Nylundin Topi opasti mut suhteellisen äkkiä oikeemmille linjoille.
Lokomolta lähdin 1966 SKDL:n Tampereen kunnallisjärjestön sihteeriksi. Malmbergin Esko mua siihen pyysi. Vähän sitä ihmettelin, kun se oli SKP:n piirisihteeri. Se oli isoveli, joka hoiteli minut SKDL:n järjestöön töihin. Olin siinä vuoteen 70 ja siihen liittyen pari vuotta Tampereen kaupunginhallituksessa.
Vuonna 1970 olin mukana puolueen ylimääräisessä edustajakokouksessa, oltiin ikään kuin pakkoraossa. Muitten vähemmistöpiirien edustajat oli edelleen tiukalla linjalla, Tampereen piiri pyöri eräänlaisena kolmaslinjalaisena siinä välissä. Tehtiin päätökset, mutta ei siinä sellaista eheyttämisen henkeä ollut, että sillä todellisia tuloksia olisi saatu, se oli muodollinen eheytys.
(Taavi Lintusen haastattelusta 1.12.2016, haastattelijana Pentti Raittila)
SKP:n Tampereen piirijärjestön 30- vuotisjuhla
Tilaisuuden aloitti Tampereen työväenyhdistyksen soittokunta, tervehdyssanat lausui piirisihteeri Esko Malmberg, sitten pioneerit toivat laulutervehdyksensä. Tämän jälkeen esitettiin kuvaelma “Kun Tampereella startattiin”, joka kertoi SKP:n julkisen toiminnan alkuvaiheista Tampereella. Juhlapuheen piti SKP:n varapuheenjohtaja Taisto Sinisalo. Tämän jälkeen Kanerva-kuoro ja TTY:n soittokunta esiintyivät (TTY: Barrikadimarssi, Poloneesi, Taistojen tiellä. Kanerva-kuoro TTY:n kanssa: Köyhälistön marssi, Yhteisvoima, Yhteisrintama). Neuvostoliiton kommunistisen puolueen Kievin aluekomitean tervehdyksen esitti N.S.Kapto. Rantaperkiön Iskun naisten liikuntaesityksen jälkeen vuorossa oli Demokraattisten nuorten lauluryhmä. Tilaisuuden päätti yhteislaulu Kansainvälinen. Lisäksi kuultiin kuultiin Tampereen demokraattisen nuorisoyhdistyksen puheenjohtajan Lars Kihlströmin juhlatervehdys, “Nuori kaarti” esiintyi, sekä kuultiin SKP:n kunniapuheenjohtaja Ville Pessin onnittelusähke.
SKP:n Tampereen piirin tukena oli 1970-luvulla runsaasti kulttuurityöntekijöitä, jotka olivat järjestäytyneet Kulttuurityöntekijöiden liittoon (KTL). Nämä valmistelivat piirin 30-vuotisjuhlaan esityksen “Kun Tampereella startattiin”. Mukana esityksessä oli useita tunnettuja Tampereen teattereiden näyttelijöitä. Koska kaikki halukkaat eivät mahtuneet Sampolan juhlasalin SKP-juhlaan, sama esitys uusittiin maaliskuussa Sampolassa.
30- vuotisjuhla järjestettiin Sampolassa 12.1.1975, ja sitä edelsi 10.-12.1. Lenin-seminaari, jonka aiheena oli “Vallankumouksellisuus ja reformismi”, alustajina muun muassa Neuvostoliiton tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen prof. T.J.Oiserman ja yhteiskuntatieteiden tohtori Horst van der Meer DDR:stä.
Hämeen Yhteistyön uutisoinnin mukaan SKP:n Tampereen piirijärjestön 30-vuotisjuhliin saapui niin paljon puolueen jäseniä ja ystäviä, että Sampolan juhlasalissa osa yleisöstä joutui seisomaan, ja myös salin ulkopuolelle jäi kuuntelijoita. Varovaistenkin arvioiden mukaan tilaisuuteen otti osaa yli 800 henkeä. (HY 14.1.1975)
Tilaisuutta varten oli koottu SKP:n Tampereen piirijärjestön 30-vuotisjuhlajulkaisu Taistelun tiellä. Sen ja juhlassa esitetyn “Kun Tampereella startattiin” -kuvaelman käsikirjoitukset löytyvät Kansan Arkistosta. Tilaisuuden juontajana toimi näyttelijä Jussi Helminen.
Kioski rahoitti puoluetoimintaa Valkeakoskella
Mistä saatiin rahat kommunistien ja kansandemokraattien puoluetoiminnan rahoittamiseksi? Ainakin jäsenmaksuista, vaalirahakeräyksistä, tanssien ja juhlien pääsylipuista ja muista myyntituloista, arpajaisista, 60-luvulta alkaen myös bingosta.
Piirijärjestön etelälaidalla Valkeakoskella keksittiin jo 1940-luvulla näiden lisäksi säännöllinen tulolähde, oma kioski kauppalan keskustassa torin laidalla. Seuraava kuvaus perustuu SKP:n Valkeakosken aluesihteerinä 1970-80-luvuilla toimineen Vesa Ruskeeniemen laatimaan historiikkiin.
Idea kioskista syntyi puolueaktiivien pohdinnoista, miten poliittista valistuskirjallisuutta ja työväenlehtiä sataisiin enemmän levitetyksi ja myyntitoiminnan kautta lisää varoja järjestöjen käyttöön. Paavo Nieminen teki esityksen oman kioskin perustamisesta.
Maassa oli kolmen suuren hallitus ja poliittinen ilmapiiri tehdaspaikkakunnalla sellainen, että Valkeakosken kauppalanhallitus kokouksessaan 10.2.1947 hyväksyi SKP:n Valkeakosken osaston anomuksen tontin vuokraamisesta Kauppatorilta ”lehti-kirjakioskin rakentamista varten” (päätös syntyi äänin 4-3).
Hankkeen rahoittamiseksi saatiin yksityishenkilöiden ja ammatillisten järjestöjen lahjoituksia, ja kioski rakennettiin talkoilla pienen porukan voimin. Siitä tuli kevytrakenteinen ja pienikokoinen, kuitenkin talvikäyttöönkin sopiva lämmitettävä koppi, kooltaan noin 2 x 4 metriä.
Aluksi toiminta oli tappiollista ja amatöörimäistä, kun kioskinhoitaja ja puoluejärjestöjä edustava taloudenhoitaja tekivät tilauksia toisistaan tietämättä. Kioski oli aluksi SKP:n Valkeakosken osaston nimissä, mutta 1950-luvulla otettiin yhtiökumppaneiksi muita kansandemokraattisia järjestöjä.
Kaupankäynti vilkastui, tuotto parani ja tuloksiakin alkoi tulla. Tuloja tarvittiin erityisesti poliittisen toimitsijan palkkaamiseen ja oman järjestötalon rakentamiseen. Jo vuoden 1951 alussa tehtiin päätös Arvo Salosen palkkaamisesta SKP:n Valkeakosken aluesihteerin tehtävään.
Kioski tuotti, mutta sen taloudenhoito oli välillä retuperällä, oli vaiheita, jolloin kaikkia ylijäämiä ei tilitetty järjestöille. Huomattavia summia saatiin joka tapauksessa aluesihteerin palkkakuluihin ja SKDL:n vaalityön tukemiseen(1960-luvulla kioskin tuotoista pystyttiin tulouttamaan aluejärjestölle vuosittain yli 10 000 markkaa, vuonna 1971 jo 16 000 mk). Kun meni huonosti, kioskin myymistäkin harkittiin. Yhtenä ratkaisuna SKP:n aluekomitea kehotti puolueen jäsenistöä suuntaamaan ostojaan ja veikkaustoimintaansa kioskille.
Pieni ja epäkäytännöllinen kioskikoppi asetti aikaa myöden rajoituksia toiminnan laajentamiselle ja kehittämiselle. SKP:n aluekomitea käsitteli uuden kioskin rakentamista huhtikuussa 1975. Samalla päätettiin aluesihteerin palkka siirtää kokonaisuudessaan kioskin tileiltä maksettavaksi, mikä vaikuttaisi merkittävästi kioskin tulokseen ja sitä kautta keventäisi verotusta.
Kun kaupungin kanssa neuvoteltu kioskin paikkakysymys ratkesi myönteisesti ja Suomen Työväen Säästöpankki (STS) lupautui rahoittamaan hanketta, aloitettiin rakennustyöt alkusyksystä 1977. Ammattilaisten lisäksi järjestöväki osallistui talkootöihin merkittävissä määrin. Pankkilainaa otettiin 70 000 markkaa, lainojen vakuutena käytettiin Järjestötalon kiinnityksiä.
Uuden kioskin myötä tavaravalikoima laajeni ja monipuolistui ja myynti lähti nopeasti nousuun. Elokuussa 1978 todettiin myynnin kaksinkertaistuneen edellisvuoteen verrattuna. Vuoden 1980 kokonaismyynti ylitti miljoona markkaa. Vähän myöhemmin palveluja parannettiin aloittamalla videofilmien vuokraus, mikä sekin osoittautui varsin kannattavaksi.
Järjestötoiminta hiljeni, eivätkä kioskin tuotot vuodesta 1986 alkaen enää riittäneet turvamaan kokopäiväisen aluesihteerin palkkausta. Viitisentoista vuotta uuden kioskin toiminta oli kuitenkin varsin kannattavaa. Kauppojen aukioloaikojen pidentyessä ja Rautakirjan vallatessa perinteisiä kioskimarkkinoita, myynti hiipui vähitellen.
Vuonna 1992 aluekomitea totesi taloudellisen tilanteen johtaneen siihen, että ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kioskin vuokraaminen ulkopuolisille.
Kaiken kaikkiaan kioski toimi Työväen Lehti- ja Kirjapalvelun nimissä 1940-luvun lopulta vuoden 1992 marraskuuhun, eli 45 vuotta. Vuokrattuna toiminta jatkui vielä vuoden 2015 loppuun päättyen vasta Valkeakosken kaupungin kieltäydyttyä uusimasta kioskitontin vuokrasopimusta.
Monille tutuksi tullut torinperän kioski, tai Torskanperän kioski, Torska hävisi katu- ja torikuvasta. Kioskilla tavattiin, se oli yleinen kokoontumispaikka kun oltiin jonnekin lähdössä. Kommunistien omistama kioski oli päätetty vaatia purettavaksi ja se taisikin olla monelle vuonna 2015 pääasia.
Lähes 70 vuotta kioskitoimintaa oli merkittävä saavutus kommunistien toimintasaralla Valkeakoskella. Siihen ei yksikään muu poliittinen järjestö ole yltänyt. Unohtaa ei voida myöskään kioskin työllistävää vaikutusta. Parhaimmillaan se työllisti kolme vakituista myyjää, loma- ja vapaapäivien tekijän ja SKP:n Valkeakosken Aluejärjestö ry:n aluesihteerin, joka hoiti kioskin ”paperisotaa”.
SKDL
SKDL:n Pohjois-Hämeen piirijärjestö
Vuoden 1944 lopulla SKP:n Tampereen piirikomiteassa päätettiin SKDL:n toiminnan aloittamisesta. Tavoitteena oli mahdollisimman laajoja demokraattisia joukkoja kokoavan järjestön perustaminen. Ajatuksena oli myös esiintyminen vaaleissa tuon laajan järjestön nimissä. Jo marraskuussa 1944 perustettiin SKDL:n vaalipiirikomitea, johon oli kutsuttu myös sos.dem. opposition edustajia. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1945 SKDL:n listoilta valittiinkin kahden kommunistin (Lauri Myllymäki ja Elli Stenberg) lisäksi sosialidemokraattien ”kuutosiin” kuulunut K.H. Viik.
SKDL:n vappumarssi 1956 (Kuva: Kauko Sillman/Työväenmuseo Werstas)
SKDL oli yhteistyöjärjestö, jonka nimissä kommunistit ja heidän läheiset liittolaisensa esiintyivät vaaleissa, kunnanvaltuustoissa, eduskunnassa ja muissa julkisyhteisöissä. SKDL:n piirijärjestössä oli omia ”SKDL:n osastoja”, joista muutama oli sosialidemokraattisesta puolueesta siirtyneitä työväenyhdistyksiä. Sen lisäksi SKP:n, SNDL:n, SDNL:n, SDPL:n ja myöhemmin myös SOL:n piirijärjestöt olivat SKDL:n piirin yhteisöjäseniä.
Jäsenistössä oli jonkin verran päällekkäisyyttä, mutta SKDL:ssa oli paljon muitakin kuin SKP:n jäseniä. 1980-luvulle saakka kommunisteilla oli enemmistö ja ennen kaikkea ratkaiseva rooli SKDL:n piirijärjestön johtoelimissä.
1960-luvun puolivälissä kommunistien kahtiajakoon johtanut SKP:n valtakamppailu tuli myös SKDL:n piirijärjestön sisälle. Pohjois-Hämeen piirissä enemmistö oli puolueen vähemmistösiivellä. Ongelmat kärjistyivät vuonna 1971 SKDL:n piirijärjestön julkaiseman Hämeen Yhteistyön päätoimittajan valintaa koskevan kiistan ja sitä seuranneen toimittajien lakon johdosta. SKDL:n johto katkaisi suhteet Pohjois-Hämeen piirijärjestöön ja perusti sen rinnakkaisjärjestöksi puolueen valtakunnallista linjaa noudattavan SKDL:n Tampereen toimiston.
1970-luvun alkupuolella kansandemokraatit toimivat erillään rinnakkaisissa piiritason järjestöissä, mutta vaaleissa esiinnyttiin samoilla listoilla, ja riidoista huolimatta SKDL:n kannatus kääntyi nousuun.
Vuonna 1977 tuli uusi käänne, kun SKDL:n piiritoimikunnan enemmistö teki eheytyssopimuksen SKDL:n Tampereen toimiston kanssa. Jälkimmäisen toiminta lopetettiin ja voimat yhdistettiin SKDL:n Pohjois-Hämeen piirijärjestöön, joka siirtyi noudattamaan SKDL:n valtakunnallisen enemmistön linjaa. Valtaosa alueen kommunisteista irtautui eheytyssopimuksesta ja toimi ensisijaisesti puoluevähemmistöä ja Tiedonantaja-lehteä tukevan SKP:n Tampereen piirijärjestön kautta.
Vuonna 1990 SKP:n, SKDL:n ja Devan toiminnat ajettiin alas ja perustettiin Vasemmistoliitto. Lähes kaikki SKDL:ssa toimineet sekä valtaosa SKP:n Tampereen piirin ja Devan jäsenistöstä tuli mukaan sen toimintaan.
Kirjallisuutta:
Taistelun tiellä. SKP:n Tampereen piirijärjestön 30 vuotisjuhlajulkaisu, s. 90–98
Selin Sakari: Optimistien sukupolvi
Raittila Pentti: Vasemman laidan toisinajattelijat. Taisto Harra ja Mauri Sirnö kommunistisina journalisteina ja poliitikkoina Tampereella 1960–1980-luvuilla
Vartiainen, Vesa (2006) Haalarimiehet ja valkokaulustyöläiset. SKP:n Tampereen piirijärjestö paikallisena toimijana puolueen valtakunnallisessa hajaannuksessa 1964–1971. Pro Gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitos
Lintunen Taavi: kunnallispolitiikan mustelmat
Keihänen Pertti: Orpopojan valssi
SKDL:n piirijärjestössä omia osastoja ja yhteisöjäseniä (PR)
SKDL:n Pohjois-Hämeen piirijärjestö perustettiin 15.4.1945, ja perustavassa kokouksessa oli yhteensä 23 SKP:ta, SKDL:oa ja sosialidemokraatteja edustavaa järjestöä.
Vuoden 1945 lopussa SKDL:n piirissä oli jo yli 7400 jäsentä, jotka jakautuivat seuraavasti:
– 40 SKDL:n yhdistystä, jäseniä yhteensä 4959
– 25 SKP:n osastoa, jäseniä 1630
– 13 sos.dem. yhdistystä, joissa jäseniä 583
– seitsemän naisliiton (SNDL) osastoa, jäseniä 546
– kaksi pienviljelijöiden osastoa, joissa 67 jäsentä.
1940-luvun .lopulla Pohjois-Hämeen piirissä oli jo yli 100 SKDL:n osastoa, joista osa oli sosialidemokraattiseen puolueeseen aikaisemmin kuuluneita työväenyhdistyksiä. Suurimmillaan SKDL:n osastojen lukumäärä oli vuonna 1961. SKDL:n yhdistyksiä oli silloin 144, hiukan vähemmän kuin SKP:n puolueosastoja piirin alueella.
1970-luvulla SKDL:n yhteisöjäsenten (SKP, SNDL, SDNL, SDPL ja SOL) perusosastoissa oli kuitenkin yhteensä enemmän jäseniä kuin SKDL:n omissa perusjärjestöissä. Erityisesti Tampereella SKDL:n osastojen rooli jäi monesti samalla alueella toimivien SKP:n sekä nais- ja nuoriso-osastojen varjoon.
SKDL;n luonne yhteistyöjärjestönä merkitsi, että joskus sama ihminen saattoi toimia nuorisoliitossa, naisosastossa ja SKP:n osastossa sekä olla vielä SKDL:n paikallisosaston jäsen, eli hän oli ”nelinkertaisesti” SKDL:n piirijärjestön jäsen.
Jäsenyyksissä oli paljon päällekkäisyyttä, ja joskus myös tehtävät olivat päällekkäisiä. Esimerkiksi vaalien alla kaikki järjestölinjat osallistuivat vaalityöhön. Vaalien jälkeen kunnallispolitiikka oli kuitenkin pääasiassa SKDL:n kunnallisjärjestöjen vastuulla.
SKDL:n piirijärjestön toiminnan alkuvaiheessa 1940-luvulla perustettiin myös joitakin SKDL:n työpaikka- ja ammattialaosastoja. Niiden merkitys kuitenkin hiipui, ja työpaikkatyöstä vastasivat ensisijaisesti SKP:n järjestöt. 1970-80-lukujen puolueriidan aikana Tampereen piirin kommunistit ajattelivat, että SKP on työväenluokan puolue, ja siksi työpaikkatyö kuuluu sille. Tuon ajatuksen mukaan SKDL oli yhteistyöjärjestö, ja siksi ay-asiat ja työpaikkatyö eivät kuulunut sen tehtäviin.
Tehtaisiin ja ammattialoille perustettiin SKP:n osastoja, ei SKDL:n yhdistyksiä. Kun 70-luvulla SKDL:n Tampereen toimiston alaisuuteen ja vuoden 1977 jälkeen SKDL:n piirijärjestöön perustettiin työpaikkatyötä tekeviä kansandemokraattisia yhdistyksiä, SKP:n piiri piti sitä virheellisenä työläisten rivien hajotustoimintana.
1970-luvulle saakka monet SKDL:n piirijärjestön asiat käsiteltiin ja päätettiin SKP:n Tampereen piirissä. Vuoden 1971 jälkeen tämä käytäntö jatkui SKDL:n Pohjois-Hämeen piirijärjestössä, mutta puoluejohdon linjaa noudattava SKDL:n Tampereen toimisto toimi itsenäisesti suhteessa SKP:n piiriin. Vuoden 1977 eheytyssopimus merkitsi, että myös yhdistynyt SKDL:n Pohjois-Hämeen piirijärjestö toimi itsenäisesti ja usein eri linjalla kuin puoluevähemmistöä tukenut SKP:n Tampereen piirijärjestö.
Suuret juhlat yhdessä ja erillään
1970- ja 80-luvuilla järjestölliset kiistat Tampereella ja muissakin kunnissa johtivat siihen, että puolueen enemmistöä ja vähemmistöä tukevat kansandemokraatit toimivat usein eri järjestöissä: puoluejohtoa kannattavat enemmistöläiset toimivat SKDL:n järjestöissä, vähemmistöläiset (jotka siis piirissä enemmistönä) taas pääosin SKP:n järjestöissä.
Järjestöjen keskinäisissä suhteissa mentiin välillä naurettavuuksiin. Vuoden 1977 ”eheytyssopimus” merkitsi itse asiassa järjestöriidan syvenemistä, ja SKP:n Tampereen piiri ja yhdistynyt SKDL:n piiri eivät enää mahtuneet samoihin juhliin.
Vappujuhlat pidettiin vielä yhteisinä, koska niihin pyrittiin saamaan muitakin kuin omaa järjestöväkeä. Mutta vaalijuhlat ja ”oman” lehden (Kansan Uutisten, Hämeen Yhteistyön ja Tiedonantajan) juhlat kokosivat vain oman osapuolen järjestöväkeä.
Maakuntajuhla Ylöjärvellä vuonna 1976. (Kuva: Isto Johansson /Työväenmuseo Werstas)
Joka kesä järjestetyistä ja parhaimmillaan pari tuhatta osallistujaa keränneistä elokuisista maakuntajuhlista ei pystytty sopimaan syksyn 1977 ”eheytyksen” jälkeen. Vuonna 1978 SKP:n piiri korvasi maakuntajuhlan elokuisella SKP:n 60-vuotisjuhlalla, joka kokosi vain puoluevähemmistöä. Vuonna 1979 eheytysrintama järjesti oman juhlansa Tampereella, SKP:n piiri liittolaisineen (SNDL:n ja SOL:n piirit) Nokialla. Seuraavana kesänä mentiin farssin puolelle, kun SKP:n piiri järjesti oman maakuntajuhlansa elokuisena lauantaina Kangasalla ja SKDL oman hiukan pienemmän juhlansa seuraavana päivänä, samalla paikkakunnalla. Vuosina 1981–84 mahduttiin yhteiseen maakuntajuhlaan kunnes SKP:n hajoaminen ja Devan perustaminen taas hajotti juhlat.
Vaaleissa äänet keskitettiin ”omalle osapuolelle”
Jo 1960 luvun lopulta alkaen eduskunta-, kunta- ja työpaikkavaalit olivat SKDL:n sisäisen kahtiajaon kannatusmittareita. Vaaleihin mentiin yhteisessä vaaliliitossa, mutta vaalityötä tehtiin ensisijaisesti oman ”osapuolen” ehdokkaille.
Esimerkiksi vuoden 1975 eduskuntavaaleihin mentiin tilanteessa, jossa eduskunnassa olivat vuonna 1972 valitut puoluejohdon valtakunnallista linjaa tukevat Kuuno Honkonen ja Kaisu Weckman sekä puoluevähemmistön linjaa tukeva Heimo Rekonen, siis suhteessa 2-1 puoluejohdon hyväksi. Syyskuun 1975 eduskuntavaaleissa puolueen enemmistöläiset tekivät vaalityötä erityisesti Honkoselle, Weckmanille ja nuorison ehdokkaalle Ulla-Leena Alpille. Puolueen vähemmistösiiven hallussa olleet SKDL:n ja SKP:n piirijärjestöt sekä Hämeen Yhteistyö tekivät vaalityötä Heimo Rekosen Marjatta Steniuksen valitsemiseksi.
Äänten keskittäminen viidelle ”pääehdokkaalle” merkitsi, että vaaliliiton muut ehdokkaat olivat listalla lähinnä täytteenä, heidän äänestämisensä olisi merkinnyt osapuolitaistelun näkökulmasta äänten menemistä hukkaan.
Ehdokkaat valittiin ja laitettiin ehdokaslistalle järjestöäänestyksen perusteella. Vuoden 1975 eduskuntavaalien ehdokkaita koskevassa järjestöäänestyksessä kärjessä olivat Heimo Rekonen (2043 ääntä), Marjatta Stenius (1983), Kuuno Honkonen (957), Kaisu Weckman (940) ja Ulla-Leena Alppi (782 ääntä). Tulos kuvastaa SKDL:n ja sen jäsenjärjestöjen sisäisiä voimasuhteita Pohjois-Hämeessä tuohon aikaan.
Äänestäjien keskuudessa voimasuhteet olivat tasaisemmat. SKDL:n valtakunnallinen kannatus nousi 17 %:sta 18,9 %:iin, Pohjois-Hämeessä kaksinkertaisesti: 21,3 %:sta 25,6 %:iin. SKDL:n listan kärki oli: Marjatta Stenius 13 721 ääntä, Heimo Rekonen 9243, Kuuno Honkonen 7995, Kaisu Weckman 6857, ja varaedustajaksi noussut Ulla-Leena Alppi 6289. SKP:n piirin tukemat ”taistolaiset” saivat reilut 53 % vaaliliiton äänistä, ja osapuolten voimasuhteeksi tuli 2-2. (HY 23.-25.9.1975).
Seuraavissa eduskuntavaaleissa vuosina 1979 ja 1983 SKDL:n kannatus hiukan laski. Puoluejohdon linjaa tukevat ehdokkaat saivat molemmilla kerroilla enemmistön vaaliliiton äänistä, mutta ”taistolaisten” järjestövoima auttoi äänten keskittämisessä kahdelle pääehdokkaalle, ja valituksi tulleet kolme kansanedustajaa olivat suhteessa 2-1 puoluevähemmistön hyväksi.
Vastaavasti kunnallisvaaleissa SKDL:n voiton ohella tavoiteltiin osapuolivoittoa eri kuntien valtuustoryhmissä. Tampereen kunnallisvaaleissa kumpikin osapuoli pyrki keskittämään äänet mahdollisimman tasan noin kymmenelle pääehdokkaalle, kymmeniä muita ehdokkaita ei juuri mainostettu, ja he keräsivät vain haja-ääniä. Puolueen vähemmistö sai enemmistön Tampereen kaupunginvaltuustoon vuosien 1972 ja 1976 kunnallisvaaleissa, mutta sen jälkeen puolueen johdon linja sai enemmistön myös kuntatasolla.
1980-luvun puolivälissä Devan perustaminen hajotti kansandemokraatit myös eri vaaliliittoihin. Pohjois-Hämeessä SKP:n Tampereen piirijärjestö, SNDL:n piiri ja osa nuoriso- ja opiskelijajärjestöistä tekivät vaalityötä Devan kautta.
Vuoden 1987 eduskuntavaaleissa SKDL ja Deva olivat eri listoilla. Deva sai hiukan enemmän ääniä, ja molemmat saivat yhden kansanedustajan eli osapuolien voimasuhteet olivat 1-1. Myös vuoden 1988 presidentinvaalissa ja kunnallisvaaleissa SKDL ja Deva esiintyvät eri listoilla, ja niissä Devan kannatus oli selvästi heikompi kuin SKDL:n.
Vasemmistoliiton perustamisen jälkeen vuoden 1991 eduskuntavaaleissa oltiin taas samassa vaaliliitossa, tuloksena kaksi kansanedustajaa. Kannatus oli puolittunut 16 vuodessa.
Hämeen Yhteistyön kaksi käännettä 1970-luvulla
SKDL:n Pohjois-Hämeen piirijärjestö perusti heti toimintansa alkuvaiheessa oman sanomalehden, Hämeen Yhteistyön. Se painettiin aluksi Porissa, myöhemmin Helsingissä ja vuodesta 1956 alkaen omassa painossa Tampereen Kalevassa Takojantiellä.
Toimittajia oli aluksi pari, 1950-luvulla jo 4-5 ja parhaimmillaan 70-luvulla lähes kymmenen. Lehti ilmestyi aluksi kolme kertaa viikossa, vuodesta 1956 neljä kertaa ja vuodesta 1958 viisi kertaa viikossa, ja parhaimmillaan vuosina 1960-1969 kuusi kertaa viikossa. Vuoden 1971 lakon jälkeen lehti ilmestyi koko loppuajan kolme kertaa viikossa.
SKDL oli vuoden 1958 eduskuntavaaleissa noussut Suomen suurimmaksi puolueeksi, ja 60-luvun alussa myös myös Pohjois-Hämeen piirilehti Hämeen Yhteistyö vahvistui ja alkoi vuonna 1960-ilmestryä kuusi kertaa vuodessa. 1960-luvulle asti lehteä tilattiin ensisijaisesti SKDL:n jäsenperheisiin. Tilaajamäärä oli suurimmillaan vuonna 1966 hiukan yli 6100. Sitten se alkoi laskea, syynä liikkeen kannatuksen lasku ja sisäiset ristiriidat 60-luvun lopulla. Vuonna 1969 lehti supistui viisipäiväiseksi, ja levikki laski alimmillaan lähelle 4000 tilaajaa.
Toimittajat lakkoon 1971
Lehden julkaisijana oli SKP:n vähemmistön linjaa tukeva SKDL:n Pohjois-Hämeen piirijärjestö, mutta 60-luvun lopulla lehden vt. päätoimittaja Väinö Hakala ja enemmistö toimittajista kannattivat puolueen valtakunnallisen johdon linjaa. Vuonna 1971 tilanne kärjistyi, kun lehden kustantaja SKDL:n piirijärjestö halusi korvata vt. päätoimittajan valitsemalla paikalle SKP:n vähemmistön linjalla olevan Rauno Setälän.
SKDL:n sääntöjen mukaan SKDL:n liittohallituksen piti vahvistaa piirijärjestön esitys päätoimittajaksi. Liittohallitus ei hyväksynyt Setälän valintaa, vaan vastoin piirijärjestön kantaa valitsi päätoimittajaksi tehtävää tilapäisesti hoitaneen Väinö Hakalan. Piirijärjestö ei tähän tyytynyt, vaan vei maistraattiin ilmoituksen Setälän valinnasta päätoimittajaksi.
Lehden toimittajien enemmistö ei hyväksynyt Rauno Setälän valintaa, ja kiista johti toimittajien lakkoon syyskuussa 1971. Lakko kesti yli kaksi kuukautta, jonka jälkeen puolueen valtakunnallista linjaa tukeneet toimittajat irtisanoutuivat ja suurin osa heistä siirtyi Tampereelle perustettuun Kansan Uutisten aluetoimitukseen. Hämeen Yhteistyön toimitustyöt julistettiin saartoon, ja yleisesti ajateltiin lehden kuolevan.
Lakon taustalla oli kysymys päätoimittajan valinnasta ja yleisemminkin lehden poliittisesta linjasta. Se oli myös osa SKP:n sisäistä taistelua puolueen enemmistön ja vähemmistön välillä. Toimittajat ja puolueen enemmistösiipi pitivät mahdottomana ajatusta, että lehden päätoimittajavaihdoksella vahvistettaisiin puoluevähemmistön asemia piirijärjestössä ja valtakunnallisesti. Pohjois-Hämeen piirijärjestöt puolestaan eivät hyväksyneet, että poliittisen työn tärkein väline maakuntalehti ei noudattanut omistajiensa eli paikallisen järjestöväen enemmistön linjaa.
Poliittisen linjan lisäksi oli kysymys lehden itsenäisyyden asteesta suhteessa poliittisiin järjestöihin. Puolueen uudistajat ja toimituskunnan enemmistö korostivat lehden ja toimituksen journalistista itsenäisyyttä suhteessa piiritason puoluejärjestöihin. Pohjois-Hämeen SKDL:n ja SKP:n piirijärjestöt näkivät lehden osana poliittista järjestötoimintaa, ja demokratia nähtiin maakunnan järjestöväen oikeutena valita oman lehden päätoimittaja.
Viimeinen yhteinen Hämeen Yhteistyö ennen lakon alkua 1. syyskuuta 1971.
Hämeen yhteistyötä koskeva konflikti laajeni koskemaan SKDL:n piirijärjestön ja puolueen johdon suhteita laajemminkin, sillä lokakuussa 1971 SKDL:n liittoneuvosto katkaisi suhteet Pohjois-Hämeen piirijärjestöön ja perusti sen rinnakkaiselimeksi SKDL:n Tampereen toimikunnan. Myös Pohjois-Hämeen piirin erottamista SKDL:sta ehdotettiin, mutta se ei toteutunut, ilmeisesti esteenä oli yhdistyslaki.
Puolueen vähemmistöä tukeva järjestöväki käynnisti voimakkaan kampanjan lehden puolesta, ja se alkoi ilmestyä marraskuussa 1971 kolme kertaa viikossa. Rauno Setälä oli päätoimittaja, ja hänen lisäkseen lehdessä oli aluksi vain kolme toimittajaa. Vuoden kuluttua lehden levikki oli saavuttanut lakkoa edeltävän tason, ja 1970 luvun puolen välin jälkeen tilaajia oli parhaimmillaan lähes 12 000. Levikin nousuun vaikutti järjestötoiminnan virkistymisen ja SKDL:n kannatuksen kasvun lisäksi se, että ammattiliitot ja monet ammattiosastot alkoivat 70-luvulla myöntää jäsenilleen ns. työväenlehtiseteleitä, jolloin lehti tuli ammattiliittojen jäsenille hyvin edulliseksi, varsinkin jos perheessä oli monta työväenlehtisetelin saajaa.
“Uusi” Hämeen Yhteistyö lakon jälkeen 11.11.1971.
Syksystä 1971 kolme kertaa viikossa ilmestynyt Hämeen Yhteistyö noudatti SKDL:n ja SKP:n piirijärjestöjen linjaa, ja se oli osaltaan vahvistamassa SKP:n vähemmistön asemia piirijärjestön alueella, mikä näkyi lähes kaikissa 1970-luvun vaaleissa. Eri vaalien yhteydessä lehti oli luonteeltaan kampanjalehti, jonka irtonumeroita jaettiin tuhansittain työpaikoilla ja asuinalueilla.
Hämeen Yhteistyö oli 1970-luvulla oleellinen osa kaikkea kommunistien ja kansandemokraattien toimintaa. Tässä ollaan Nokianvappumarssilla 1976. (Kuva Markku Lappalainen)
Eheytys 1977 muutti taas lehden linjan
SKP:n ja SKDL:n piirijärjestöt olivat yhä kiinteämmin osa puolueen vähemmistöä, ja puolueen kahtiajako näytti lukkiutuvan ikuiseksi sisäiseksi taisteluksi. Tämän kamppailun näköalattomuus ja piirin johtohenkilöiden henkilösuhteiden ongelmat johtivat vuonna 1977 siihen, että SKDL:n Pohjois-Hämeen piirijärjestön johdon enemmistö ryhtyi neuvottelemaan SKDL:n valtakunnallisen johdon kanssa toimintojen eheyttämiseksi.
Vuoden 1977 eheytyssopimus merkitsi Hämeen Yhteistyön muutosta seuraamaan puolueen valtakunnallisen enemmistön linjaa. Lehden taloudellinen tilanne parani keskusjärjestöjen puoluetuen ansiosta, mutta samalla Hämeen Yhteistyö menetti suuren osan aktiivisista asiamiehistään ja tilaajistaan. Lehden levikki kääntyi laskuun, ja viimeinen Hämeen Yhteistyö ilmestyi syksyllä 1992.
Hämeen Yhteistyön päätoimittajat
Arvi Laakso 1946–1963
Keijo Savolainen 1963–1968
Väinö Hakala 1968–1971 (vt.)
Rauno Setälä 1971–1974
Taisto Harra 1975–1981
Ilkka Lappalainen 1981–1985
Riitta Lavikka 1985 (vt.)
Pekka Lehtonen 1985–1988
Pekka Puttonen 1988–1992
Reijo Kahelin 1992
Pekka Lehtonen:
1980-luvulla uusi kiista piirijärjestön ja lehden välillä
1970-luvun alussa Hämeen Yhteistyö oli päätynyt kriisiin ja lakkoon, kun SKDLn piirijärjestön johto ei hyväksynyt lehden linjaa. 1977 eheytyksessä sekä SKDL:n Pohjois-Hämeen piirijärjestö että Hämeen yhteistyö siirtyivät tukemaan SKDL:n valtakunnallisen johdon, puolue-enemmistön linjaa. SKDL:n enemmistön sisällä kaikki eivät olleet yhtä mieltä politiikasta ja lehden linjasta, ja 1980-luvun lopulla lehden ja SKDL:n piirijärjestön suhteet jälleen kriisiytyivät.
Vuosina 1985-88 lehden päätoimittajana ollut Pekka Lehtonen kirjoittaa:
“Aloitin Kansan Uutisten Moskovan kirjeenvaihtajana vuonna 1984. Neuvostoliitossa alkoi mielenkiintoinen Perestroikan kausi, jota tietenkin seurasin kiinnostuneena. Vaimoni ja lapset eivät tulleet Moskovaan ja siksi vuonna 1985 aloin miettiä paluuta Suomeen. Olin kuullut Tampereen kansandemokraattien ratkaisusta Hämeen Yhteistyöstä ja samalla kuulin, että lehteen etsitään päätoimittajaa. Se kiinnosti minua ja sain paikan.
Kun tutustuin lehteen paremmin, huomasin, että ainakin lehden ulkonäköä pitäisi uudistaa. Kustantaja ja toimitus suhtautuivat näihin ajatuksiin myönteisesti. Käytännössä pystyin mielestäni uudistamaan lehteä ensimmäisen vuoden aikana jonkin verran.
Sisältöön pyrin tuomaan monipuolisuutta. Ehkä Perestroikan innoittamana halusin tuoda myös jotain aivan uutta. Sellainen oli esimerkiksi Tampereen piispan Paavo Kortekankaan haastattelu. (Siitä minua arvosteltiin) Kirjoitin myös kommentteja Neuvostoliiton tapahtumista. (Huomasin etteivät niistäkään kaikki pitäneet. Eihän Neuvostoliittoa heidän mielestään saanut arvostella, vaikka Neuvostoliitossa kaikki tekivät niin).
Yllättävä ongelma lehdessä oli talous, joka oli lievästi sanottuna retuperällä. Samoihin aikoihin huomattiin, että koko SKP:n talous oli kuralla. Yhden ongelman aiheutti (salainen ja salaisesti jaettu) Moskovan raha.
Näin tultiin vuoteen 1988 ja olin entistä tyytyväisempi lehteen. Kunnes yllättäen SKDL:n piirin työvaliokunta ilmoitti päätöksessään, ettei ole tyytyväinen lehden sisältöön. Ohessa päätöksestä HY:ssä 13.5.1988 julkaistu juttu. Mielestäni se oli sisällöllisesti irtisanomisilmoitus. En katsonut voivani jatkaa.”
Hämeen Yhteistyö, 13.5.1988
”SKDL:n piiri tyytymätön
Hämeen Yhteistyöhön
”SKDL:n Pohjois-Hämeen piiri on tyytymätön Hämeen Yhteistyön sisältöön ja vaatii varsinkin suhteita järjestöihin parannettavaksi. Piiritoimikunnan työvaliokunta käsitteli lehteä viime tiistaina. SKDL:n piiri on kokenut lehden ja järjestöjen väliset suhteet huonoiksi. Se ei suurimpana omistajajärjestönä ole mielestään päässyt myöskään tarpeeksi vaikuttamaan sisältöön ja talouden hoitoon. Poliittinen linjakaan ei kaikin osin tyydytä piirijärjestöä. Jotkut keskustelun avaukset ja pääkirjoitukset se kokee linjansa vastaisina.
SKDL:n piirin työvaliokunta vaatiikin lehden toimitukselta asennemuutosta. Se vaatii yhteyksien parantamista järjestöihin ja piirin vaikutuksen lisäämistä johtotyössä.
Hämeen Yhteistyön toimitusjohtaja ja päätoimittaja Pekka Lehtonen sanoo, että kustantajajärjestöjen kanta on selvä epäluottamuslause hänen toiminnalleen. Hän sanoo, ettei ole kokenut suhdetta järjestöihin huonoksi. Yhteistyö on ollut vilkasta ja myönteistä. Lehden linja noudattaa Lehtosen mukaan SKDL:n ja SKP:n uudistamisen ja avautumisen linjaa.
Ongelmallisena Lehtonen pitää sitä, että työvaliokunta suoritti rajun arvostelunsa ja teki muutosvaatimuksensa lehden johtoa kuulematta. Aikaisemminkin on tietysti joistain asioista arvostelua ollut mutta linjan muutosta ei ole vaadittu.”
Pekka Lehtonen:
“Lehden numerossa 19.5. piirisihteeri kommentoi juttua ja sanoi, että ”ihmiset ja järjestöt eivät koe tarvitsevansa lehteä. Hämeen Yhteistyö on erkaantunut ihmisistä. Se ihminen, jolle lehteä tehdään, on abstrakti.”
Näin muutaman kymmenen vuoden kuluttua tilanne Pohjois-Hämeen kansandemokraattien keskuudessa näytti seuraavalta:
Heimo Rekosen johdolla piirissä tehtiin ratkaisu, jonka jälkeen tilanne oli seuraava: SKP:n Tampereen piiri jatkoi puolueen opposition stalinistista linjaa kuten ennenkin. SKDL:n piiriä johti Petri Salonen ja taustavaikuttajana toimi Heimo Rekonen. Piirijärjestö ei ollut oppositiossa mutta entinen vähemmistön linja miellytti monissa asioissa. SKP:n Pirkanmaan puoluepiiri noudatti puolueen enemmistön linjaa mutta ei uskaltanut aina vastustaa Rekosen vaatimuksia.
Tilanne oli sekasortoinen. Lehtien kannalta tilanne oli selvä: SKP:n vähemmistöläiset tukivat Tiedonantajaa. Puolueen enemmistöläiset ja SKDL:n enemmistö luotti Kansan Uutisiin. Hämeen Yhteistyöhön ei luottanut oikein kukaan, eikä tilaajamääräkään ollut kovin iso.”
SKDL:n Pohjois-Hämeen piirijärjestö perusti heti toimintansa alkuvaiheessa oman sanomalehden, Hämeen Yhteistyön. Se painettiin aluksi Porissa, myöhemmin Helsingissä ja vuodesta 1956 alkaen omassa painossa Tampereen Kalevassa Takojantiellä.
Toimittajia oli aluksi pari, 1950-luvulla jo 4-5 ja parhaimmillaan 70-luvulla lähes kymmenen. Lehti ilmestyi aluksi kolme kertaa viikossa, vuodesta 1956 neljä kertaa ja vuodesta 1958 viisi kertaa viikossa, ja parhaimmillaan vuosina 1960-1969 kuusi kertaa viikossa. Vuoden 1971 lakon jälkeen lehti ilmestyi koko loppuajan kolme kertaa viikossa.[1]
SKDL oli vuoden 1958 eduskuntavaaleissa noussut Suomen suurimmaksi puolueeksi, ja 60-luvun alussa myös myös Pohjois-Hämeen piirilehti Hämeen Yhteistyö vahvistui ja alkoi vuonna 1960-ilmestryä kuusi kertaa vuodessa. 1960-luvulle asti lehteä tilattiin ensisijaisesti SKDL:n jäsenperheisiin. Tilaajamäärä oli suurimmillaan vuonna 1966 hiukan yli 6100. Sitten se alkoi laskea, syynä liikkeen kannatuksen lasku ja sisäiset ristiriidat 60-luvun lopulla. Vuonna 1969 lehti supistui viisipäiväiseksi, ja levikki laski alimmillaan lähelle 4000 tilaajaa.
Toimittajat lakkoon 1971
Lehden julkaisijana oli SKP:n vähemmistön linjaa tukeva SKDL:n Pohjois-Hämeen piirijärjestö, mutta 60-luvun lopulla lehden vt. päätoimittaja Väinö Hakala ja enemmistö toimittajista kannattivat puolueen valtakunnallisen johdon linjaa. Vuonna 1971 tilanne kärjistyi, kun lehden kustantaja SKDL:n piirijärjestö halusi korvata vt. päätoimittajan valitsemalla paikalle SKP:n vähemmistön linjalla olevan Rauno Setälän.
SKDL:n sääntöjen mukaan SKDL:n liittohallituksen piti vahvistaa piirijärjestön esitys päätoimittajaksi. Liittohallitus ei hyväksynyt Setälän valintaa, vaan vastoin piirijärjestön kantaa valitsi päätoimittajaksi tehtävää tilapäisesti hoitaneen Väinö Hakalan. Piirijärjestö ei tähän tyytynyt, vaan vei maistraattiin ilmoituksen Setälän valinnasta päätoimittajaksi.
Lehden toimittajien enemmistö ei hyväksynyt Rauno Setälän valintaa, ja kiista johti toimittajien lakkoon syyskuussa 1971. Lakko kesti yli kaksi kuukautta, jonka jälkeen puolueen valtakunnallista linjaa tukeneet toimittajat irtisanoutuivat ja suurin osa heistä siirtyi Tampereelle perustettuun Kansan Uutisten aluetoimitukseen. Hämeen Yhteistyön toimitustyöt julistettiin saartoon, ja yleisesti ajateltiin lehden kuolevan.
Lakon taustalla oli kysymys päätoimittajan valinnasta ja yleisemminkin lehden poliittisesta linjasta. Se oli myös osa SKP:n sisäistä taistelua puolueen enemmistön ja vähemmistön välillä. Toimittajat ja puolueen enemmistösiipi pitivät mahdottomana ajatusta, että lehden päätoimittajavaihdoksella vahvistettaisiin puoluevähemmistön asemia piirijärjestössä ja valtakunnallisesti. Pohjois-Hämeen piirijärjestöt puolestaan eivät hyväksyneet, että poliittisen työn tärkein väline maakuntalehti ei noudattanut omistajiensa eli paikallisen järjestöväen enemmistön linjaa.
Poliittisen linjan lisäksi oli kysymys lehden itsenäisyyden asteesta suhteessa poliittisiin järjestöihin. Puolueen uudistajat ja toimituskunnan enemmistö korostivat lehden ja toimituksen journalistista itsenäisyyttä suhteessa piiritason puoluejärjestöihin. Pohjois-Hämeen SKDL:n ja SKP:n piirijärjestöt näkivät lehden osana poliittista järjestötoimintaa, ja demokratia nähtiin maakunnan järjestöväen oikeutena valita oman lehden päätoimittaja.
Hämeen yhteistyötä koskeva konflikti laajeni koskemaan SKDL:n piirijärjestön ja puolueen johdon suhteita laajemminkin, sillä lokakuussa 1971 SKDL:n liittoneuvosto katkaisi suhteet Pohjois-Hämeen piirijärjestöön ja perusti sen rinnakkaiselimeksi SKDL:n Tampereen toimikunnan. Myös Pohjois-Hämeen piirin erottamista SKDL:sta ehdotettiin, mutta se ei toteutunut, ilmeisesti esteenä oli yhdistyslaki.
Puolueen vähemmistöä tukeva järjestöväki käynnisti voimakkaan kampanjan lehden puolesta, ja se alkoi ilmestyä marraskuussa 1971 kolme kertaa viikossa. Rauno Setälä oli päätoimittaja, ja hänen lisäkseen lehdessä oli aluksi vain kolme toimittajaa. Vuoden kuluttua lehden levikki oli saavuttanut lakkoa edeltävän tason, ja 1970 luvun puolen välin jälkeen tilaajia oli parhaimmillaan lähes 12 000. Levikin nousuun vaikutti järjestötoiminnan virkistymisen ja SKDL:n kannatuksen kasvun lisäksi se, että ammattiliitot ja monet ammattiosastot alkoivat 70-luvulla myöntää jäsenilleen ns. työväenlehtiseteleitä, jolloin lehti tuli ammattiliittojen jäsenille hyvin edulliseksi, varsinkin jos perheessä oli monta työväenlehtisetelin saajaa.
Syksystä 1971 kolme kertaa viikossa ilmestynyt Hämeen Yhteistyö noudatti SKDL:n ja SKP:n piirijärjestöjen linjaa, ja se oli osaltaan vahvistamassa SKP:n vähemmistön asemia piirijärjestön alueella, mikä näkyi lähes kaikissa 1970-luvun vaaleissa. Eri vaalien yhteydessä lehti oli luonteeltaan kampanjalehti, jonka irtonumeroita jaettiin tuhansittain työpaikoilla ja asuinalueilla.
Eheytys 1977 muutti taas lehden linjan
SKP:n ja SKDL:n piirijärjestöt olivat yhä kiinteämmin osa puolueen vähemmistöä, ja puolueen kahtiajako näytti lukkiutuvan ikuiseksi sisäiseksi taisteluksi. Tämän kamppailun näköalattomuus ja piirin johtohenkilöiden henkilösuhteiden ongelmat johtivat vuonna 1977 siihen, että SKDL:n Pohjois-Hämeen piirijärjestön johdon enemmistö ryhtyi neuvottelemaan SKDL:n valtakunnallisen johdon kanssa toimintojen eheyttämiseksi.
Vuoden 1977 eheytyssopimus merkitsi Hämeen Yhteistyön muutosta seuraamaan puolueen valtakunnallisen enemmistön linjaa. Lehden taloudellinen tilanne parani keskusjärjestöjen puoluetuen ansiosta, mutta samalla Hämeen Yhteistyö menetti suuren osan aktiivisista asiamiehistään ja tilaajistaan. Lehden levikki kääntyi laskuun, ja viimeinen Hämeen Yhteistyö ilmestyi syksyllä 1992.
Hämeen Yhteistyön päätoimittajat
Arvi Laakso 1946–1963
Keijo Savolainen 1963–1968
Väinö Hakala 1968–1971 (vt.)
Rauno Setälä 1971–1974
Taisto Harra 1975–1981
Ilkka Lappalainen 1981–1985
Riitta Lavikka 1985 (vt.)
Pekka Lehtonen 1985–1988
Pekka Puttonen 1988–1992
Reijo Kahelin 1992
Vuolteensillan huvikeskus 1970 – 1992
Valkeakoskella virisi 60-luvun lopulla ajatus tanssipaikasta poliittisen toiminnan rahoittajana. Aluksi suunniteltiin uutta toimitaloa ja sinne salia tanssitoimintaa varten, Se raukesi, ja sen jälkeen ajateltiin tanssilavaa SKP:n Valkeakosken Aluejärjestön nimiin.
Asia oli jossakin vaiheessa esillä myös SKP:n piirijärjestötasolla, jonka jälkeen piirisihteeri Esko Malmberg soitti aluesihteeri Arvo Saloselle kehottaen tätä katselemaan lavan paikkaa. Lähtökohtana oli toteuttaa hanke SKP:n piirijärjestön ja Valkeakosken aluejärjestön yhteistyönä. Eri tonttivaihtoehtojen jälkeen päädyttiin silloisen kolmostien länsipuolella olevaan vajaan kuuden hehtaarin tonttiin, jonka hintapyyntö oli 85 000 markkaa. Kun rahoituksen järjestämisessä oli ongelmia, hankkeeseen otettiin mukaan SKDL:n Pohjois- ja Etelä Hämeen piirijärjestöt ja Viialan Järjestöyhdistys SKP:n Tampereen piirijärjestön ja SKP:n Valkeakosken Aluejärjestön lisäksi.
Kauppa tehtiin SKP:n Tampereen piirijärjestön nimiin ja Valkeakosken Järjestöyhdistyksen takauksella. Tilaa myyvän perikunnan jäsenet olivat vähän ihmeissään ja katselivat toisiaan, kun kaupantekotilaisuudessa ilmeni, kuka on ostajana. Kauppaa junaillut yksi perikunnan jäsen oli kuitenkin SKP:n jäsen ja halusi perikunnan tilan puolueen käyttöön. Kauppa hyväksyttiin 80.000 markan hintaan.
Tuohon aikaan kansandemokraattisen liikkeen tanssilava- yms.-kiinteistötoimintaa koordinoi Kulttuurityön Keskus (KtK), ja se yritti jarrutella liian suurena ja kalliina pitämäänsä hanketta. Keskus ilmoitti, että rakentamiseen suostutaan, mutta kustannukset tonttimaan kanssa saavat nousta enintään 250.000 markkaan. Sillä rahalla olisi saanut kesäkäyttöön tarkoitetun kylmän lavan. Lavahankkeen perustajien lähtökohtana oli talvikäyttöisen, lämmitettävän lavan rakentaminen. Vuolteensilta ry:n johtokunta piti päänsä, piirustukset suunniteltiin lämpöeristysten mukaisesti ja kustannusarvio oli 300 000 – 350 000 markkaa.
Tampereelle oli juuri valmistunut Keskustalo, jonka suunnitteli Tampereen kaupungin suunnittelutoimistossa työskennellyt insinööri Viitanen. Hänelle annettiin myös tanssilavan suunnittelutyö. Ulkomaanmatkallaan Viitanen oli käynyt Italiassa ja siellä olevan erään ravintolan ideoiden mukaisesti hän suunnitteli Vuolteensillan huvikeskuksen. Taiteilija Heinänen maalasi salin valmistuttua koristeiksi meriaiheisia kuvioita merihevosineen.
Ensimmäisiin tansseihin 16.5.1970 saapui niin valtava väkimäärä, ettei sitä ennakolta osattu edes odottaa. Parkkipaikka todettiin auttamattoman pieneksi. Tilaa oli noin puolelle autoista, toinen puoli täytti viereisen kolmostien pientareet. Parkkipaikan suurentaminen vaati taas 40.000 markkaa lisää rahaa. Muutenkin kustannukset olivat ryöstäytyneet käsistä: porakaivon tekeminen, huvialueen aitaaminen, talonmiehen asunnoksi kunnostettavan omakotitalon korjaustyöt ja ulkovaraston rakentaminen kasvattivat kustannuksia melkoisesti. Laina neuvoteltiin Osuuspankki Yhteistuen kanssa, ja Vuolteensilta ry:lle jäi 540.000 markan maksupuoli hoidettavaksi. Alku näytti kuitenkin lupaavalta.
Ravintolan pitäminen annettiin aluksi ulkopuolisen vuokraajan hoidettavaksi, vuokratuloja siitä saatiin 35 penniä/myyty pääsylippu. Kahden vuoden jälkeen ravintolanpito annettiin kolmen naisjärjestön, Valkeakosken Demokraattisten Naisten, Roukon Riikojen ja Viialan Demokraattisten Naisten, hoidettavaksi. Nämä muodostivat ravintolatoimikunnan ja jakoivat talkootyön tuloksena saatuja tuottoja järjestöjen toiminnan tukemiseen. Myöhemmin mukaan liittyivät vielä SNDL:n Tampereen piirijärjestön ja SKDL:n Valkeakosken kunnallisjärjestön naisaktiivit.
Järjestysmiehiä oli varsinkin alkuun paljon mukana lähinnä Valkeakoskelta ja Viialasta. Toiminnan jatkuessa pitkään väkeä jäi pois ja silloin laajennettiin järjestysmieshankintaa Tampereelle ja lähiympäristöön. Niin tanssien kuin bingotapahtumien järjestysmiehille maksettiin pieni korvaus, joka yleisesti luovutettiin omalle perusjärjestölle, joiden taloudessa järjestysmiespalkkioilla oli varsin suuri merkitys.
Tanssilava rahoitti vaali- ja muuta järjestötoimintaa siis laajemminkin kuin Vuolteensilta ry:n osakkailleen jakamien tulojen kautta.
Järjestyksenpitoa helpotti huomattavasti myös se, että paikallisen poliisien yhdistyksen kanssa oli sovittu, että jokaisessa tanssi-illassa oli kaksi poliisia paikalla. Tästä heidän yhdistykselleen maksettiin pieni korvaus, ja sillä tuotolla poliisiyhdistys hankki Lapista lomanviettopaikan.
Valtakunnallinen Kulttuurityön keskus oli yrittänyt jarruttaa suunnitelmia sanomalla, ettei tanssitoiminnalla saada enää kuluja saatikka sijoitettua pääomaa takaisin. Sanottiin, että ”olette te aika kaistapäitä, kun tuollaisen suunnitelman olette tehneet”. Toisin kävi. Erityisesti alkuvuosien tuotto ylitti kaikki odotukset, ja omistajajärjestöt saivat vuosien mittaan satoja tuhansia markkoja toiminta-avustuksia, jotka jaettiin yhdistystä perustettaessa laaditun sopimuskirjan mukaisessa suhteessa.
Erityisesti kiitos menestyksestä kuuluu hankkeen alullepanijan Arvo Salosen lisäksi Viialan Aulis Lehtiselle ja Eino Mäkelälle. Lehtinen vastasi vuosikausien ajan bingopelien järjestämisestä ja tanssien lipunmyynnistä, Mäkelä puolestaan tanssien orkesterihankinnoista ja muista järjestelyistä. Monia muitakin toimintaan osallistuneiden nimiä voisi nostaa esiin, todettakoon tässä ainoastaan Henssi Ronkainen, joka teki suuren määrän talkootyötä erilaisissa korjaustoimissa ja osallistui myös tanssitoiminnan järjestysmiestehtäviin. Aukusti Mahlio ja Väinö Lehtinen huolehtivat vuosikausia ulkoalueen siivouksesta tilaisuuksien jälkeen.
Oman tanssi- ja bingotoiminnan lisäksi lavalla järjestettiin eläkeläis- ja muiden järjestöjen juhlia ja tapaamisia, päivätansseja, lakkotansseja. Rock-tapahtumista suurimpia olivat Koivu ja Tähti ja Intiaanirock sekä monet Valkeakosken Elävän musiikin yhdistyksen Koskiriehat. Viimeiset vuodet Vuolteensilta ry. teki tiivistä yhteistyötä Turkulaisen Auraviihteen ammattilaisten kanssa.
Aamuyöstä syttynyt tulipalo tuhosi lavan 23.6.1992. Palon syttymissyy ei selvinnyt.
(Lyhennelmä Vesa Ruskeeniemen laatimasta laajemmasta historiikista)
SNDL
SNDL -naisten liitto
Kansallispukuisia naisliittolaisia kulkueessa järjestölippuineen (Kuva: Kansan Arkisto)
Suomen Naisten Demokraattinen Liitto perustettiin vuonna 1944. Myös Tampereen seudulla alkoi naisjärjestöjen toiminta kehittyä nopeasti. Vuonna 1947 osastoja oli parikymmentä, mutta määrä lisääntyi nopeasti. Suurimpia osastoja olivat alussa Tampereen Demokraattiset Naiset, Valkeakosken Demokraattiset Naiset ja Messukylän Demokraattiset Naiset. Myös Pispala ja Tahmela olivat voimakkaiden osastojen alueita. Nokialle perustettiin useita osastoja. Vuonna 1950 osastoja oli 21, joissa oli lähes 1200 jäsentä. Alussa piirijärjestön tehtäviä hoiti SKDL:n piirin naisjaosto. SNDL:n piirijärjestö Pohjois-Hämeeseen perustettiin v.1949.Piirisihteerinä Pohjois-Hämeessä toimi pitkään Anna Suosalo (v.1957-75), häntä ennen oli Elsa Rautee. SNDL oli myös jäsenenä NKDL:ssa (Naisten Kansainvälinen Demokraattinen Liitto).
SNDL toimi omana itsenäisenä liittonaan tavoitteenaan ajaa naisten oikeuksia, edistää sosiaalista tasa-arvoa ja rauhantyötä, tehdä poliittista vaikuttamista SKDL:n rinnalla sekä järjestää kulttuuri- ja valistustoimintaa. SNDL olikin eräs maamme voimakkaimmista ja vaikutusvaltaisimmista naisjärjestöistä, joka oli nimen omaan työläisnaisten järjestö.
Uudenkylän Demokraattiset Naiset on Pispalan Demokraattisten Naisten vieraana 1950-luvulla. Kunnollisten kokoontumistilojen puutteessa illanvietto on järjestetty Haapaniemen saunan pukuhuoneessa.
(Kuva: Punainen Pispala)
Naispiirin kokous 1950-luvulla Sorin järjestötalolla, (Kuva Kansan Arkisto/ Aili Stenbergin kokoelma)
SNDL:n jäsenmäärä vaihteli 10 000 ja 20 000 välillä. Pohjois-Hämeen piirijärjestössä oli 1500-2500 jäsentä. Jäsenistön suurimmat ryhmät olivat työläisnaiset ja perheenemännät.
Piiritoimistolla toimintaa riitti ja se muistutti välillä sosiaalitoimistoa, kun siellä annettiin neuvontaa sosiaalisissa kysymyksissä, autettiin kaavakkeiden täyttämisessä, neuvottiin tuettujen lomien hakemisessa ja täytettiin hakukaavakkeita. Lisäksi oli vielä Parasta lapsille-leirien asioiden hoitaminen ja kymmenen muuta hoidettavaa asiaa.
Maaseudulla ongelma oli pitkät välimatkat:
Elsa Rautee kirjoitti kirjoitti vuonna 1946 Ruoveden Helvetinkolun osastosta, jolla “ei ole toimitaloa kuin erään vanhan myllyn myllärin pirtti ja matkaa sinne on toisesta suunnasta 7-9 ja toiselta suunnalta siinä 8-12 km. Paikalle oli kuitenkin saapunut noin 60 naista, joista useat tekivät nuo pitkät matkat jalkaisin.” Naiset olivat kaikki pienviljelystilojen emäntiä. (Katainen s.174)
Yksi toimintamuodoista olivat ns. käsityökerhot, joissa naiset kokoontuivat kutomaan ja tekemään muita käsitöitään. Samalla joku kokeneempi toveri selvitti ajankohtaisia poliittisia kysymyksiä. Keskustelu tosin tuppasi usein ajautumaan alustuksen aiheen ulkopuolelle Jotkut miehet naureskelivat näitä ’ompelukerhoja’, mutta ne olivat tehokas jäsenistön valistustyön muoto.
Tätäkin naisosastojen toiminta oli: suurten ja pienten juhlien ravintolatoiminnasta vastaamista. Se oli taloudellisesti merkittävää, sillä juhlat olivat järjestöille yksi tulonhankintakeinoista. (Kuva Kansan Arkisto/ Aili Stenbergin kokoelma)
Muita toimintamuotoja olivat opintotoiminta, illanvietot, myyjäiset, retket ja tapaamiset muiden naisosastojen kanssa. Myyjäiset olivat yksi vuoden kohokohta. Niissä myytiin käsitöitä, leivonnaisia, hilloja ja mehuja. Moni kävi myyjäisissä ostamassa kunnolliset käsintehdyt villasukat tai lapaset kohtuuhintaan. Myyjäisten tuotto meni naisosaston toiminnan tukemiseen tai esimerkiksi työväentalon rakentamiseen, pioneeritoiminnan tukemiseen, vaalikassaan tms..
Ensimmäinen iso kampanja oli osallistuminen ns. Tukholman vetoomuksen allekirjoitusten keräämiseen aseistariisunnan puolesta. Suomesta kerätyistä noin miljoonasta nimestä SNDL:n naiset keräsivät lähes kolmasosan. 1960-luvun lopussa ja 1970 luvun alussa naisliiton tärkein rauhantyön muoto oli taloudellisen tuen kerääminen Vietnamin kansalle ja se onnistui hyvin. Myöhemmin 1980- luvulla oli mm. vaatekeräys Nicaraguan lapsille.
Joillakin osastoilla oli 1970-luvulla kummilapsia Chilessa tai Palestiinassa. Näiden kummilasten elämisen ja koulutuksen tukemiseen oli osastoissa sitouduttu ja näiden lasten kanssa oltiin kirjeenvaihdossa. Näitä lapsilta saatuja kirjeitä luettiin ääneen osaston kokouksissa ja niihin vastattiin porukalla.
Liitto julkaisi vuodesta 1945 Uusi Nainen -lehteä, joka tunnettiin myös ’kommarien Kotilietenä’. Sen nettolevikki oli 1977 lähes 80 000, mikä teki siitä kuudenneksi suurimman suomalaisen naistenlehden. Lehden tilaushankinta oli yksi jäsenten keskeisiä tehtäviä ja siinä kilpailtiin muiden osastojen kanssa. Parhaille tilaushankkijoille annettiin palkintoja.
SNDL:n toiminnan painottumista työläisnaisiin kuvastaa se, että liitto järjesti useita valtakunnallisia työläisnaiskonferensseja 1970 ja -80 luvuilla. Sittemmin alkoi myös ns. uusi naisliike ja feminismi saada jalansijaa liitossa ja se aiheutti keskusteluja perinteisen sosiaalisiin ja taloudellisiin kysymyksiin keskittyneen jäsenistön keskuudessa.
SNDL:n piiri oli 1970- ja 80-luvulla jakautunut muun kansandemokraattisen liikkeen osapuolijaon mukaisesti. Naispiirin enemmistö oli SKP:n Tampereen piirijärjestön kanssa samoilla linjoilla eli se oli ns. taistolaispiiri.
(OS)
KIRJALLISUUTTA:
Elina Katainen: Akkain aherrusta aatteen hyväksi. Suomen naisten demokraattinen liitto 1944–1990 (KSL 1994)
Anna Suosalon arkisto Kansan Arkistossa.
Neuvottelukokous naisten oikeuksien puolesta 1953
Samapalkkaisuuden vaade nousi keskusteluissa esille. Eräs kokouksessa käytetty puheenvuoro koski Takon paperitehdasta, erityisesti sen kartonkiosastoa. Puheenvuoron käyttäjä toi esille, että työ on raskasta ja pienipalkkaista ja vaikka raskaan työn lisää maksetaankin paperilla, sitä uolimatta naisille harvoin maksettiin.
Naisenpäivänä 1953 kokoontui vapaapalokunnan talossa Tampereella Suomen Naisten Demokraattisen Liiton järjestämänä Naisten oikeuksien kansallinen neuvottelukokous, johon otti osaa noin 600 osallistujaa eri puolilta Suomea.
Toimittaja Elsa Aaltosen alustuksen aiheena oli “Naisten oikeudet työtätekevinä kansalaisina”. Kansanedustaja Irma Torvi alusti aiheesta “Naisten sosiaalinen turvallisuus“.
Tervehdyksensä kokoukselle toivat Tampereen metallimiesten, rakennustyöläisten, Jalkinetyöntekijäin ja Tampereen Demokraattisten naisten lähetystöt. Alustuksien ja tervehdyksien lisäksi kokouksessa käytettiin 57 puheenvuoroa. Lisäksi Naisten oikeuksien kansallisesta neuvottelukokouksesta lähetettiin Neuvostonaisten antifasistiselle komitealle suruvalittelut generalissimus Stalinin poismenon johdosta. Kokouksen avausta edelsi Tampereen Järjestötaloyhdistyksen soittokunnan alkusoitto. Kokous päättyi yhteislauluun Työväen marssi.
Kokouksessa keskustelun aiheena oli esimerkiksi vuorotyön soveltuvuus naisille. Esimerkkinä käytettiin Kotkan paperitehtaan järjestelyitä, joissa naiset tekivät niitä töitä, joita miehet eivät suostuneet tekemään. Työ on kosteaa ja aiheutti reumaattisia tauteja, mutta naiset saivat kolmivuorotyöstään pienempää palkkaa miehiin verrattuna.
Seuraavassa keskustelukohdassa esille nostettiin synnytyslomakysymys, jossa alustaja koki välttämättömäksi saada lomaa 3-4 viikkoa ennen synnytystä ja synnytyksen jälkeen 6 viikkoa lomaa. Tältä sairausajalta vaadittiin saada täysi palkka. Muut puheenvuorot käsittelivät työturvallisuutta, naisten alityöllisyyttä eräillä paikkakunnilla, esimerkiksi Jyväskylässä. Naispuolisen väestön ammatillisen koulutuksen välttämättömyys nousi vaateena voimallisesti esille kokouksessa käytetyissä puheenvuoroissa.
Kansan Arkisto, Suomen Naisten Demokraattinen Liitto 1953 Hh:2 Säilytysyksikön tunniste H:448
Pirkanmaan naiset, sorronkahleet pois!
Kahdeksankymmentäluvun myötä monet meistä kansandemokraattisissa yhdistyksissä ja kommunistisessa puolueessa toimineista naisista olivat väsyneet miesvaltaisen politiikan tarjoamaan yksipuolisuuteen. Ajassa kypsyvät ja uudenlaisia naisryhmiä synnyttäneet feministiset ajatukset ja toimintamallit tuntuivat siksi houkuttelevilta. Tunsimme paikallisia naisryhmiä ja osa meistä osallistui näiden ryhmien toimintaan. Pidimme kuitenkin kiinni näkemyksestä, että naisten yhteiskunnallinen asema määräytyy myös taloudellisten tuotantosuhteiden kautta. Vastaavasti ihmiskunnan vapautuminen sorrosta ei olisi mahdollista ilman naisten vapautumista heitä alistavista rooleista. Näistä aineksista syntyi 1980-luvulla lähinnä Tampereella toimiva naisryhmä, SKP:n Tampereen piirijärjestön suojissa toimiva ”naisjaosto”, joka toimi omaehtoisesti, mutta kiinnittyen olemassa oleviin organisaatioihin.
Naisjaostolla oli alusta alkaen tiiviit yhteydet Suomen Naisten Demokraattisen Liiton (SNDL) piirijärjestöön ja osalla lisäksi Pirkanmaan Terveysrintamaan. Vaikka jaostolla ei missään vaiheessa ollut virallista asemaa ja mukana oli myös puolueen ulkopuolisia, oli meille aktiiveille tärkeää, että toiminta ja uudet toimintatavat hyväksyttiin myös puoluepiirissä. Halusimme toimia toisin ja nostaa esiin naisten asemaa myös puolueessa. Muistan keskustelleeni ainakin piirisihteeri Esko Malmbergin kanssa; hän tuntui ymmärtävän meitä, eikä ainakaan moittinut. Silti moni mukana oleva koki edelleen pettymystä siitä, että naisille tärkeät asiat jäivät puolueessa ja ammattiyhdistysliikkeessä helposti sivuun ja että naiset päätyivät usein keittiötehtäviin.
Naisjaosto tarjosi osallistujilleen vapaamuotoisen väylän tehdä politiikkaa toisin—kokousten ja julkilausumien lisäksi se loi tilaa ystävyydelle, yhteisöllisyydelle ja keskinäiselle huolenpidolle. Monet toimintaamme osallistuneista olivat kiinnostuneita aikakauden feministisestä toiminnasta ja työtavoista, mutta säilytimme kiinnostuksen marxilaiseen teoriaan, vaikka näimmekin sen rajallisuuden sukupuolen teoretisoinnissa. Suurta merkitystä oli kesäseminaareilla, joissa pohdimme naisena olemista hyödyntämällä saksalaisten feministien kollektiivista muistelutyötä. Improvisaation avulla käsittelimme esimerkiksi pelkojamme tuoda asioita esiin miesvaltaisissa ammattiyhdistyskokouksissa. Kesän tapaamisissa päätimme myös aloitteista, ohjelmatyöstä ja lehtikirjoittelusta.
SNDL oli samaan aikaan aloittanut keskustelun naisliikkeen suunnasta, ja piirijärjestöllä oli kokemusta puoluerajat ylittävästä yhteistyöstä esimerkiksi Kansainvälisen naistenpäivän seminaareista. Osallistuimme vuonna 1982 järjestettyyn Naisen elämänkaari ‑seminaariin, jossa yhtenä järjestäjänä toimi myös Tampereen Naisunioni. SNDL pyrki omalla tavallaan vastaamaan naisliikkeen uusiin virtauksiin säilyttäen juurensa työväenliikkeessä. Tämä mahdollisti sen, että pystyimme toimimaan tämän perinteisen kansandemokraattisen naisliikkeen rinnalla ja tuomaan mukaan omia feministisiä ajatuksiamme ja toimintamallejamme. Tätä tuki myös naispiirijärjestön avarakatseiset työntekijät.
Kesäseminaarissa 1986 Naisen kuvia – naisen unelmia analysoimme muun muassa Tiedonantajan kesäkuun numeron juttuja ja niiden naiskuvaa. Samassa seminaarissa syntyi ajatus ohjelmaryhmä Raivottarien perustamisesta naisehdokkaiden vaalityön. Tavoitteenamme oli tuoda naisten vaalitilaisuuksiin keventävä, ärsyttävä, ilakoiva ja innostava sävy. Nimi lainattiin luokkasodan naisaktivisteilta, joita valkoiset pilkkasivat “raivottariksi”. Ohjelmaryhmän ensimmäisissä esityksissä tapasimme huutaa, että Pirkanmaan naiset, sorron kahleet pois!
Naisjaoston sisällä naisten asemaa ymmärrettiin eri näkökulmista: tasa-arvokysymyksenä, luokkarakenteen ongelmana tai patriarkaalisen kulttuurin ilmiönä. Käsittelimme yhdessä näitä erilaisia painotuksia samalla kun jaoston toimintaa saatettiin syyttää erillistoiminnasta tai sisäänpäin kääntyneisyydestä. Emme kuitenkaan halunneet tarpeetonta vastakkainasettelua puolueen tai kansandemokraattisen liikkeen sisällä, vaan pyrimme löytämään meitä yhdistäviä asioita. Uuden ajan feministeinä näimme, että naisten alistus oli edeltänyt ja edistänyt kapitalismin syntyä ja kietoutui osaksi yhteiskuntaa ja kulttuuria. Tämä ei estänyt yhteistyötä perinteisempiä työväenliikkeen arvoja korostavien naisten kanssa esimerkiksi palkka- tai työaikakysymyksissä.
Ajattelumme sai tukea yliopistoissa kehittyvästä naistutkimuksesta, kuten Aino Saarisen Tutkijaliiton 1985 julkaisemasta artikkelikokoelmasta Vapautta naisille. Tärkeitä teoksia olivat myös samana vuonna Vastapainon julkaisema Michèle Barretin Nykyajan alistettu nainen sekä vuonna 1986 julkaistu Maxie Wanderin itäsaksalaisten naisten haastatteluihin perustuva Hyvää huomenta kaunokainen. Näihin teoksiin kiteytyi tarpeemme ymmärtää yksityisen ja poliittisen yhteen kietoutumista ja sitä, miten rakenteelliset ratkaisut tarjoavat vasta alkupisteen sukupuolisorrosta vapautumiselle. Toisin sanoen: myös yksityinen oli politisoitava.
Naisten yhteinen toiminta yli puoluerajojen korostui sekin alusta alkaen. Ideat syntyivät joskus spontaanisti, kuten ajatus Tampereen Naiskulttuuripäivistä. Helsingissä tapahtuma oli järjestetty kerran, ja halusimme tuoda sen Tampereelle. Vuonna 1982 tämä toteutuikin, ja aluksi tuli houkutella mahdollisimman moni vapaaehtoinen mukaan.
Naiskulttuuripäivät olivat mittava ponnistus, sillä ne kokosivat yhteen eri‑ikäisiä naisia eri aloilta. Toiminta jatkui vuosia, ja alkuvuosina järjestelypohja oli laaja. Ohjelmaa tarjosivat seurakunta, eri puolueiden naisryhmät, yhdistykset ja tutkijat. Naisjaosto oli mukana esimerkiksi Naisten aika ‑tapahtuman järjestämisessä Ylioppilastalolla. Tampereen ylioppilaskunta oli alusta asti mukana, ja myöhemmin se otti päivistä vetovastuun, jolloin alkuperäinen ajatus laajapohjaisuudesta hiipui.
Ystävyyssuhteiden kannalta kauaskantoinen vastakkainasettelu syntyi vuonna 1984 kun Tampereen vihreät tekivät kunnallispolitiikassa vaaliliiton kokoomuksen kanssa. Hämeen Yhteistyössä 15.2. julkaistu tamperelaisten naisaktivistien kirjoitus tästä oli osoitettu Anne Braxille ja Satu Hassille. Viittasimme kommentin alussa sopimustilaisuudesta otettuun kuvaan, joka muistutti tarinaa isosta pahasta sudesta ja “viherhilkoista”.
Kirjoituksemme synnytti lehden sivuilla lyhyen debatin, johon osallistui vihreistä Sadun lisäksi Pauli Välimäki. Keskustelu edustuksellisen politiikan ja uuden poliittisen kulttuurin mahdollisuuksista oli ajankohtainen, sillä vihreä liike oli laajenemassa kohti puolueen kaltaista toimintaa. Kritiikki kohdistui erityisesti Satu Hassiin, joka oli jo tunnettu paikallisena feministinä ja monien meidän tuttu ja ystävä. Sukupuolittuneen “viherhilkka”-symbolin käyttö osui kipeästi 1980‑luvun feminismissä korostettuun naisten väliseen solidaarisuuteen.
Ennen aktiivisimpien vuosien päättymistä ehdimme myös tehdä radio-ohjelmia. Paikallisradio 957:n alkuvuosina radio eli kokeilun aikaa ja tarjosi tilaa erilaisten toimijoiden ohjelmille, kuten toimintaluvat edellyttivät. Kun vuoden 1987 Naiskulttuuripäivien teema oli Naiset ja julkisuus, paikallisradio välitti 15.3. aiheesta järjestetyn radioseminaarin. Teimme radioon myös muutamia omia pisteohjelmia ja äänitimme sekä leikkasimme nauhat itse, pyrkien tuomaan mukaan myös huumoria.
Naisjaoston alusta alkaen varsin epävirallinen ja myös puolueen kuulumattomista naisaktivisteista koostuva toiminta alkoi 1990‑luvulle tultaessa vähitellen hiipua ja keskittyä yhä selkeämmin Raivottarien ympärille, samalla kun osa meistä jätti puoluepolitiikan. Myös lauluryhmä alkoi saada jäseniä 1980-luvun naisliikkeen ulkopuolelta, ja sen toiminta alkoi saada uusia muotoja ja meitä alettiin kutsua esiintymään myös liikkeen ulkopuolisiin tilaisuuksiin.
Lähteet:
Aviisi 05/2011: Tutiskaa kalapuikkoviikset (Iiris Ruohon haastattelu)
Barrett, Michèle (1985) Nykyajan alistettu nainen (käännös Aino Saarinen). Tampere: Vastapaino.
Hassi, Satu (2025) Uhma ja intohimo. Helsinki: Siltala.
Hämeen Yhteistyö 15.2.1984 (Eija Aalto-Lehtonen, Leena Panula, Sinikka Raus, Iiris Ruoho ja Aino Saarinen) Viherhilkat ja iso paha susi
Hämeen Yhteistyö 21.2.1984 (Satu Hassi) Isoista pahoista susista ja pienistä vihreistä punahilkoista
Hämeen Yhteistyö 5.3.1984
Hämeen Yhteistyö (Satu Hassi) Kysymys Ainolle ja kumppaneille
Hämeen Yhteistyö (Pauli Välimäki) Punahilkoille
Hämeen Yhteistyö15.3.1984 (Aino Saarinen) Vastailua Satu Hassille ja Pauli Välimäelle
Hämeen Yhteistyö 27.4.1984 (S.M.) Naiskysymys oltava osa puoluetyötä (Iiris Ruohon haastattelu)
Näin syntyy naisten kabaree
Hämeen Yhteistyö 29.3.1986 (Iiris Ruoho) Naiset aikaa etsimässä: Ei tiskidemokratialle!
Liikamaa, Maria Kristiina (2020): Henkilökohtainenko poliittista? Uusfeminismin haaste ja naiskysymyksen uudelleenmäärittely kansandemokraattisessa naisliikkeessä 1977–1983. Poliittisen historian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto.
Näköala 7/1987 (Iiris Ruoho) Naiskommunistit synnyttävät mm. uutta politiikkaa (Eija Aalto-Lehtosen haastattelu)
Ruoho, Iiris & Sirkka Toivola (toim. 1982) Naisen elämänkaari -seminaarin aineisto (moniste). Tampere: Pirkanmaan Terveysrintama.
Saarinen, Aino (1985) Vapauta naisille! Puheenvuoroja naisten historiasta, naisliikkeistä ja teoriasta. Oulun yliopisto, historian laitos. Helsinki: Tutkijaliiton julkaisuja 35.
Wander, Maxie (1986) Hyvää huomenta kaunokainen (käännös Taina Repo). Tampere: Vastapaino.
Iiris Ruoho
SDNL
(Pohjois-Hämeen sosialistinen nuorisoliitto)
SDNL:n toiminnan käynnistyminen Tampereella ja Pirkanmaalla (Reijo Viitanen)
Suomen Demokraattinen Nuorisoliitto SDNL perustettiin Helsingin työväentalolla pidetyssä kokouksessa uudenvuoden aattona 1944. Välirauhan solmimisen jälkeen SKP:n johtohenkilöt vapautuivat vankiloista ja turvasäilöistä. Sotaa edeltäneeseen SKP:n nuoriso-organisaatioon kuuluneet henkilöt alkoivat organisoida uuden nuorisojärjestön perustamista. Tampereella kyseiseen jaostoon kuuluivat ainakin Jorma Johteinen, Pellervo Takatalo ja Anna Suosalo. Äärivasemmiston nuorisotoiminta ei syntynyt Pirkanmaalla sodan jälkeen tyhjästä, vaan sillä oli vankat juuret sotien välisessä maanalaisessa toiminnassa sekä 1930-luvun jälkipuoliskon kansanrintamassa, jossa kommunistit pyrkivät yhteistyöhön ja jäseniksi sosialidemokraattisiin järjestöihin.
Taustana kommunistien toiminta sos.dem. nuorisoseurassa
Kommunistien nuorisotoimintaa oli virinnyt Tampereen seudulla jo sotien välisenä aikana, ja 1930-luvun lopussa kommunistinuorilla oli vankka asema esimerkiksi Tampereen sosialidemokraattisessa nuorisoseurassa. Käytännössä se onnistuttiin valtaamaan ja nuorisoseuralaisia osallistui aktiivisesti 1940 kesällä toimineen Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden seuran (ns. SNS 1) toimintaan.
Sosialidemokraattisen Työläisnuorisoliiton johto huolestui kommunistien vaikutusvallan kasvusta ja nuorisoseuraa vaadittiin joulukuussa 1940 erottamaan jäsenyydestään kommunisteiksi tiedetyt johtohenkilöt Jorma Johteinen, Jorma Weckman, Erkki Salomaa, Paavo Mendelin, Väinö Halttunen, Onni Nordling ja Aili Stenberg. Kun tammikuussa 1941 pidetty seuran vuosikokous ei tähän suostunut, erotti Sos. dem. Työläisnuorisoliitto Tampereen nuorisoseuran jäsenyydestään.
Myös viranomaiset kiinnittivät huomionsa Tampereen nuorisoseuran toimintaan ja se lakkautettiin raastuvanoikeuden päätöksellä lokakuussa 1941. Nuorisoseuran viimeisenä puheenjohtajana toimi Otto Reijonen ja sihteerinä Saaga Lahtinen.
Nuorten vastarintaryhmä sota-aikana
Jatkosodan alettua Pellervo Takatalo organisoi nuorten vastarintaryhmän, jossa oli mukana muutamia Tampereen nuorisoseuralaisia. Vastarintaryhmän tilille kirjattiin kaikkiaan 21 tihutyötä tai sellaisen yritystä elokuun 1941 ja lokakuun 1942 välisenä aikana. Lokakuun lopussa 1942 poliisi pidätti ryhmään kuuluneen Sakari Selinin ja Pellervo Takatalon. Kaikkia vastarintaryhmään kuuluneita ei kuitenkaan saatu rikosoikeudelliseen vastuuseen, mutta turvasäilössä heistä muutamat istuivat syksyyn 1944 asti.
Tampereella SKP:n nuorisojaostolaiset panivat ripeästi toimeksi uuden nuorisoliiton paikallisosastojen perustamisen syksyllä 1944. Tampereen kansandemokraattinen nuoriso-osasto perustettiin lokakuun lopussa. Sen puheenjohtajaksi valittiin Voitto Mikkola, sihteeriksi Laina Kanerva ja johtokunnan muiksi jäseniksi Seppo Grönfelt, Paavo Kanerva, Pertti Lindholm ja Mirjam Tamminen. SKP:n Tampereen piirijärjestön nuorisotoimintaa johtivat Anna ja Lauri Suosalo.
Seuraavien kolmen kuukauden aikana perustettiin Pirkanmaan alueelle noin 40 nuorisoliiton paikallisosastoa, jotka kutsuttiin piirijärjestön perustavaan kokoukseen helmikuun 1945 alussa. Matkustusvaikeuksien takia piirijärjestön perustavassa kokouksessa oli pääasiassa vain Tampereen ja sen lähiympäristön 15 osastoa edustettuna.
Piirijärjestön puheenjohtajaksi valittiin Otto Reijonen ja piirisihteerinä oli työnsä jo aloittanut Taisto Kanerva. SKP:n Tampereen piirin nuorisojaostossa jatkoivat puheenjohtajana Pellervo Takatalo ja sihteerinä Anna Suosalo sekä jäseninä Olavi Kivistö, Saga Lahtinen ja Voitto Mikkola.
Puolueosastoissa toimi nuorisojaostoja lähes kautta koko piirijärjestön alueen. Eduskuntavaalien alla Pellervo Takatalo toimi nuorisovaalityöntekijänä, ja hän organisoi nuorisoliittolaisten iskuryhmiä eduskuntavaalityötä varten. Nämä iskuryhmät järjestivät yli 30 vaalitilaisuutta, jakoivat materiaalia ja kaduilla keskustelivat ihmisten kanssa vaaleihin liittyvistä asioista. Vuoden 1945 aikana SDNL:n Tampereen piirijärjestön jäsenosastoihin liittyi arviolta noin 2000 jäsentä.
Oma lehti Uusi nuoriso valmisteli kommunismin voittoa
SDNL:oa perustettaessa Tampereen nuorisoliittolaiset pitivät tiukasti kiinni suunnitelmastaan julkaista omaa lehteä. Taloudellisten resurssien puuttuessa ei liiton oman lehden perustamiseen nähty vielä tällöin olevan mahdollisuuksia. Tamperelaisille annettiin kuitenkin lupa julkaista lehteä omin voimin ja levittää sitä Tamperetta laajemmallekin alueelle. Pian liiton perustamisen jälkeen ilmestyi Kansandemokraattisen Tampereen nuoriso-osaston lehden Uuden nuorison ensimmäinen numero. Lehden päätoimittajana oli Jorma Weckman. Lehden toimitus hoidettiin pääasiassa hänen kotonaan painotyötä lukuun ottamatta, joka tehtiin Oy Syrenin painossa.
Ensimmäisessä numerossaan Uusi nuoriso keskittyi vaalipropagandaan sekä opastamaan nuorisojärjestöjen perustamisessa. Myös sosialidemokraattista nuorisoa muistettiin. Sitä kehotettiin sanoutumaan irti Sos.dem. Työläisnuorisoliiton taantumuksellisesta politiikasta ja tarttumaan demokraattisen nuorison käteen yhteistyön merkeissä sotaa ja fasismia vastaan. Vetoomuksessa, jonka olivat allekirjoittaneet ”Suomen demokraattisen nuorisoliiton jäsenet”, kehotettiin sos.dem. nuorisoa siirtymään osastoina ja yksityisinä henkilöinä SDNL:oon.
Punaisen Tampereen nuoret ilmaisivat liiton johtoa suorasukaisemmin myös poliittisia mielipiteitään. Heistä monet olivat kannattaneet kommunistisen nuorisoliiton perustamista eivätkä kaikki vielä alkuvuodesta 1945 ymmärtäneet demokraattisen nuorisoliiton perusideaa. Uusi nuoriso kertoi ihanteellisesti neuvostonuorten onnesta ja heidän Komsomol-järjestönsä johtamasta taistelusta. Myös suomalaisia nuoria kehotettiin valmistautumaan kutsumukseensa uuden sosialistisen kulttuurin tienraivaajina veljeydessä neuvostonuorten kanssa.
Uusi nuoriso -lehdessä tuli selvästi julki jännite nuorisoliiton virallisen demokraattisen linjan ja aktiivijäsenten äärivasemmistolaisten mielipiteiden välillä. Avoimeksi kiistaksi tämä jännite ei noussut, mutta alusta asti se näkyi nuorisoliiton paikallistason toiminnassa, joka oli punaisempaa kuin liiton julkikuvaksi alun perin kaavailtu sininen yleisdemokraattisuus.
Uutta nuorisoa ilmestyi kaikkiaan neljä numeroa. Kevään koittaessa liitolle avautui taloudellisia mahdollisuuksia perustaa oma viikoittain ilmestyvä sanomalehtensä. Tamperelaiset eivät olisi halunneet omasta lehdestään heti luopua, mutta hetken kädenväännön jälkeen he suostuivat Uuden nuorisonsa lopettamaan ja sen tilaajat siirrettiin liiton uuden lehden tilaajiksi
Uuden nuorison julkaiseminen tamperelaisin voimin oli hyvä osoitus nuorisoliittolaisten halusta ja kyvyistä tuoda mielipiteitään julki. Innostus järjestötoimintaan oli valtavaa siinä keskeisesti mukana olevilla aktiiveilla. Vaativiakaan tehtäviä ei kaihdettu. Uuden nuorison sivuilla tulivat painettuun asuun ensimmäisen kerran äärivasemmistolaisten nuorten mielipiteet ja poliittiset asenteet sodan jälkeen. Toimitustyön amatöörimäisyyden takia mielipiteet julkaistiin sellaisina kuin nuoret itse halusivat. Uuden nuorison seuraajan Terän toimittaminen oli heti alusta alkaen ammattimaisempaa, joka peitti alleen suorimmat mielipiteiden ilmaukset.
(Lähde: Viitanen Reijo (1994): Punainen aate – sininen vaate. SDNL 50 vuotta)
SDNL Tampereen piirin perustava kokous 3-4.helmikuuta 1945.
Puheenjohtajina kokouksessa toimivat Orvo Leiniö ja Eino Järvinen. Pöytäkirjan laativat Laina Kanerva, sekä Saga Lahtinen. Kokouksessa oli edustettuina 15 eri osastoa ja 22 kokousedustajaa. Lisäksi paikalle oli saapunut joukko SDNLn toiminnasta kiinnostuneita henkilöitä.
Kokouksen avasi Voitto Mikkola ja kokouksen puheenjohtajaksi valittiin Orvo Leiniö. Kokous julistettiin lailliseksi ja päätösvaltaiseksi, sillä kokouksesta oli ilmoitettu kirjeellisillä kutsuilla sekä lehdessä Vapaa Sana.Pöytäkirjan tarkastajiksi valittiin Sirk
Kokouksen avasi Voitto Mikkola ja kokouksen puheenjohtajaksi valittiin Orvo Leiniö. Kokous julistettiin lailliseksi ja päätösvaltaiseksi, sillä kokouksesta oli ilmoitettu kirjeellisillä kutsuilla sekä lehdessä Vapaa Sana.Pöytäkirjan tarkastajiksi valittiin Sirkka Salmi ja Hillervo Laurila.Kokouksen asiakohdassa10 päätettiin perustaa Suomen demokraattisen Nuorisoliiton Tampereen piirin piirijärjestö.
Vuoden 1945 loppuun ulottuvassa SDNL:n piirijärjestön toimintasuunnitelmassa esitettiin, että SDNL Tampereen piiri alkaa valmistelemaan Tampereella järjestettäväksi Kansainvälistä nuorisopäiväjuhlaa ja kutsuvansa osalliseksi siihen sosialidemokraattien nuorisopiirijärjestön, TUL:n Tampereen piirijärjestön ja mahdollisesti muita nuorisojärjestöjä.
(SDNL 1D (Kansan Arkisto 5.8.25))
Sodanjälkeinen optimistien sukupolvi
Tuntemattoman kirjoittajan runo (Terä 5/1945)
”Nuoruutemme on sota tukahduttanut
Verisen kaapunsa liepeisiin.
Olemme nuoria – kaksikymmentäyksi
– ja kuitenkin vanhoja,
Sillä emme tiedä mitä on nuoruus.
Onko se muutakin kuin konepistooleja ja ampumahautoja,
vartiomonttu ja vuode ylälaverilla
korsun itäpäässä?
Onko muutakin kuin piikkilankaesteitä
ja kranaattikuoppia.”
Tampereen Nuorisokuoron jäseniä Pispalan työväentalon edessä.
Kun vasemmistolainen työväenliike oli ollut pitkään vainottuna ja kiellettynä, kaksi raskasta sotaa oli takana ja kaikesta oli puutetta, vaati aikamoista optimismia nähdä uuden paremman elämän mahdollisuuksia edessä ja pyrkiä alkaa rakentämaan sellaista.
Nuoriso sai raskaimmin tuntea sodan kauhut ollessaan vuosikausia rintamalla, eläessään korsuissa ja juoksuhaudoissa. Vielä raskaampi osa oli sodanvastustajilla, jotka joutuivat vankilaan ja keskitysleireille.Sodan loputtua molempia ryhmiä yhdisti halu rakentaa uusi ja parempi yhteiskunta. Kenties ankeat lähtökohdat, hävitty sota ja sen kurjistamat olosuhteet olivat yksi tekijä, joka pakotti nuorison toimintaan. Ei tyydytty menneeseen, haluttiin muutoksia, parempaa, oikeudenmukaista yhteiskuntaa.
Nuoriso kaipasi muutosta maailmaan ja mahdollisuuksia tavoitella sellaista. Se liittyi innokkaasti Suomen Demokraattiseen Nuorisoliittoon (SDNL), joka oli perustettu vuodenvaihteessa 1944-45 tarjoamaan nuorisolle tilaisuuden kehittää itseään ja vaikuttaa yhteiskuntaan.
Sotaan ja kurjuuteen kyllästyneet nuoret halusivat rauhaa, työpaikkoja, kunnon palkkaa sekä asuntoja. Lisäksi he halusivat vaikutusmahdollisuuksia itseään koskeviin asioihin. Nuoriso halusi myös avata ikkunoita maailmaan sotia edeltäneen umpioituneen Suomen vastapainoksi.
SDNL hyväksyikin tavoitteekseen kolme peruspilaria:
-oikeus työhön ja taloudellisesti turvattuun elämään
-oikeus sivistykseen
-oikeus yhteiskunnalliseen toimintaan
SDNL oli selkeästi työläisnuorison ja maaseudun nuorison järjestö. Kouluihin sillä ei ollut juuri minkäänlaisia yhteyksiä. Siksi liiton tavoitteetkin heijastelivat pääosin työläisnuorison tavoitteita Liiton tavoitteita alusta alkaen olivat yhtenäiskoulun aikaansaaminen ja äänioikeusikärajan laskeminen 18 vuoteen. Molemmat tavoitteet toteutuivat 1970-luvulla.
Ensimmäinen nuoriso-osasto perustettiin Tampereelle lokakuun 30. päivänä 1944. Jo tammikuussa 1945 ilmestyi nuoriso-osaston lehti Uusi Nuoriso. Siitä otettiin ensin 3000 kappaleen painos, mutta kun lehti alkoi levitä koko maahan, piti ottaa siitä lisäpainoksia. Toimitustyö hoidettiin vapaaehtoisvoimin. Päätoimittaja Jorma Weckman oli ammatiltaan lämmittäjä ja toimitussihteeri Anna Suosalo ompelija.
SDNL jukaisi vuodesta 1945 alkaen Terä-lehteä, joka tuli jäsenille, jota nuorisoliittolaiset myivät ja jonka tilauksia he hankkivat. Myös kulttuuritoiminta oli vireää: sodan jälkeen järjestetyissä piirijärjestöjen henkisissä kilpailuissa oli satoja osanottajia. Erilaisia kisällitär- ja kisälliryhmiä oli lukemattomia; ne esiintyivät mm. SKDL:n ehdokkaiden vaalitilaisuuksissa.
Kirjallisuutta:
Sakari Selin: Optimistien sukupolvi
Reijo Viitala: Punainen aate, sininen vaate –
Suomen demokraattinen nuorisoliitto 50 vuotta
1980-luvun nuorisoliitttolaistoimintaa:
osapuolitaistelua ja askelia yhtenäisyyteen
1980-luvulla pioneereista SDNL:n Pohjois-Hämeen piirijärjestön enemmistön puolelle liittynyt Arja Liikanen kertoo:
”Tampereen nuorisoliittolaistoiminta perustui aika paljon työläisnuorisotoimintaan, ja lukiolaisena se ei mulle silleen kolahtanut, koska ei ollut yhteistä tarttumapintaa työläisnuorisoon. Nuorisopiiri alkoi kuitenkin rekrytoimaan piirikokouksiin nuorempia, 16–17- vuotiaita. Sitä kautta nuorisoliiton toimintaan tuli mukaan pioneereista tuttuja.
Siellä oli mun näkökulmastani aika vanhaa porukkaa ja se oli työläisnuorisotoimintaan painottunutta, josta mulla lukiolaisena ei ollut oikein mitään käsitystä. Jakautuminen näkyi tässä vaiheessa jo kovin selvästi, sillä erikseen oli [liiton enemmistöä tukeva] nuorisopiiri, mutta myös [sen rinnakkaisjärjestönä toiminut] SDNL:n Tampereen seudun aluejärjestö, josta puhuttiin TSAJ:na.
TSAJ oli näitten vähemmistöläisten ”piiri”, ja siinä oli mukana esimerkiksi opiskelijataustaista porukkaa, joka oli hyvin aktiivista, samoin kuten sosialistinen opiskelijaliike, joka pyöri siinä enemmän.”
Yhteistyön ituja 1980-luvun alussa
”Nuoria lukioikäisiä oli tuohon aikaan suhteellisen vähän nuorisopiirin toiminnassa, mutta TSAJ:n puolella, kun me oltiin kaikki siellä Keskustalolla, siellä pyöri sitä mun oman ikäistä sakkia, jotka olivat tulleet pioneeritaustoista vähemmistön puolelta. Ne oli mun oman ikäistäni porukkaa. 70- ja 80- luvun taitteessa yhteinen tekeminen oman ikäisten parissa kiinnosti, ja sitten siellä oli vähemmistöläisen laululiikkeen perintönä erilaista kulttuuritoimintaa. Sen ohjelmaryhmän kautta, joka meillä oli pioneeriaikana ollut, se ohjelmatoiminta oli kiinnostavaa.
1980-luvun alussa Tampereella oli hyvin vahva rauhanliike, ja myös Rauhanpuolustajien toimisto oli siinä samassa Näsilinnankadulla. Ja siellä oli ”Pulu-Anneli” toimistonhoitajana. Ja sitten kun alettiin järjestämään rauhanmarsseja asevarustelua ja Eurooppaan tuotavia ydinaseita vastaan, siinä vaiheessa me alettiin sillä nuoremmalla porukalla yhdistämään voimia.
80-luvulla se rauhanliike muutti niitä suhteita niin, että TSAJn vanhempi porukka ja TSAJn nuoremmat sekä perinteisen SDNL:n Tampereen piirijärjestön porukka alkoivat toimimaan yhdessä. Siinä vaiheessa alkoi irtaantuminen vanhasta kahtiajaosta. Itse en oikein ymmärtänyt kahtiajakoa, että minkä ihmeen takia pitää olla erillään.”
Opiskelua Moskovassa
”Kun 1982 kirjoitin ylioppilaaksi, lähdin heti pois Tampereelta Moskovan Komsomol-kouluun. Mulla oli tyttökaveri Tuula, johon olin tutustunut [Neuvostoliitossa] Artekissa pioneerileirillä 1976, ja hänen isänsä oli Suomi-Neuvostoliitto-seurassa, jota kautta Moskovaan pystyi saamaan opiskelustipendejä. Mulla ei ollut koulun jälkeen mitään suunnitelmaa, ja niin ystävän kehotuksesta hain stipendiä ja lähdin vuodeksi Komsomol-kouluun Moskovaan. Se vuosi siellä oli aivan mahtava kansainvälistymiskokemus.
Olin Moskovassa samana vuonna kun Brežnev kuoli, ja olin siellä myös Brežnevin hautajaisissa.
Komsomol-koulussa asuttiin kansainvälisellä korpuksella, eikä me oltu paljoa venäläisten kanssa tekemisissä. Mutta kävin usein yliopistolla, koska ystäväni Tuula opiskeli siellä. Komsomol-koulun reaalisosialismin ja tieteellisen kommunismin opetus oli sellaista, että monessa asiassa en nähnyt siinä mitään järkeä. Sitten näin käytännössä, mitä elämä siellä on, etenkin kun oli tekemisissä yliopistolla asuvien tavallisten venäläisten opiskelijoiden kanssa. Mietin sen puheen ja paatoksen ristiriitaa verrattuna Neuvostoliiton todellisuuteen.
Komsomol-koulun aika oli hieno kokemus, kun sai tutustua opiskelijoihin eri puolilta maailmaa, mutta aika paljon multa putosi laput silmiltä sen vuoden aikana.”
Ristiriitaisia kokemuksia piirisihteerinä
”Paluun koittaessa Tampereella minulle tarjottiin paikkaa nuorisoliiton Tampereen piirijärjestön piirisihteerinä, se oli vuoden pesti vuosina 1983- 84. Silloin me alettiin tekemään enemmän yhteistyötä. Tuossa vaiheessa työläisnuorisotoimintaa oli edelleen, sitä varten oli erityinen työläisnuorisojaosto, jossa oli työelämässä olevia. Piirisihteerinä hoidin muita asioita, ja siinä tuli mukaan rauhanliike ja sen rinnalle alkoi muodostumaan erilaista kansalaistoimintaa sekä yhteistyötä muiden kansalaistoimintaa tekevien järjestöjen kanssa.
Muistan, että piirisihteeriaikoinani teetettiin omat paidat Tampereen alueelle, kun oli ollut punaiset paidat ja siniset paidat. Me teetettiin omat paidat, jotka olivat pikemminkin college- tai T-paidan tyyppisiä, niissä luki SDNL Tampere. Koska me ei haluttu enää sitä kahtiajakautumista.
Siltä ajalta muistan tapahtuman Tampereen keskustorin Vanhan kirkon edustalta, se oli “Anti-imperialistinen rock”- tapahtuma. Sinne tuli sitten poliisikin käymään, koska Vanhassa kirkossa oli joku tilaisuus, ja me huudatettiin varmaan liian kovilla. Että se rupesi olemaan tämän tyyppistä toimintaa, mitä me tehtiin.
Piirisihteerinä sain myös kutsun SKP:n toimistoon, jossa SKP:n piirisihteeri sanoi mulle, että sun täytyy ottaa SKP:n jäsenkirja. Sanoin, että minähän en ota. Siinä vaiheessa alkoi sellainen irtautuminen niistä vanhoista poliittisista suuntauksista.
Piirikokouksissa, koska siellä oli edelleen sitä vanhempaa väkeä, erityisesti valtakirjoilla pelattiin kovaa peliä, kun jäsenluetteloita käytiin läpi, jotta piiritoimikuntaan saatiin “riittävästi väkeä”. Aikaisemmin 70-luvulla ja 80-luvun alussa niitä tehtailtiin siellä toimistolla, etsittiin yhdistysrekisteristä. Silloin oli puhetta siitä, että niitä osastoja oli tehtailtu tai etsitty sellaisia, jotka eivät olleet toimineet pitkään aikaan, jotta saatiin edustajia ja voimasuhteet kokouksissa säilyivät tietynlaisina.
Valtakirjoilla pelaamista tapahtui myös SDNL:n liittokokouksessa 1985, jossa aika rajullakin tavalla putsattiin pois perinteisen vähemmistön henkilöitä. Tässä liittokokouksessa minut valittiin nuorisoliiton varapuheenjohtajaksi. Ja jotain siellä tapahtui niin traagista, se liittyi näihin enemmistön ja vähemmistön välisiin kuvioihin. Kun me Tampereella oltiin tehty niin tiukasti jo yhteistyötä, niin siellä tamperelaiset joiden kanssa oli tehty yhteistyötä, nehän kävi raiveleihin kiinni siellä, sylki silmille. Se oli niin kovaa siinä vaiheessa.
Varapuheenjohtajana vastuullani oli kansainvälisistä suhteista vastaaminen, johon liittyi juhlavaltuuskunnan matka Moskovan festivaaleille vuonna 1985. Meiltä lähti sinne iso valtuuskunta, jonka paikat jaettiin eri järjestöille. Siinä oli mukana muitakin kuin SDNL:n jäseniä, ja muistelen, että siinä ei ollut kiistaa kuka pääsi mukaan.”
Liiton varapuheenjohtajana
”1985 syksyllä lähdin Helsinkiin ja SDNL:n varapuheenjohtajana vastuualueenani oli kansainvälinen toiminta ja solidaarisuusjutut. Oli prosenttiliike ja perustettiin Kansainvälinen solidaarisuustyö, joka oli työväenliikkeen järjestöjen yhteinen solidaarisuuskassa, siinä oli mukana myös ammattiliittoja, naisjärjestöjä, SKDL ja muitakin.
Mun urani Tampereella oli siis ohi. Ajattelin, että se hajaannuksen aika oli aika kraavia ja raakaa toimintaa. Siitä pyristeltiin irti, mutta siitä jäi aika paha maku suuhun. Se mitä sitten tein, perustui rauhanliikkeeseen ja solidaarisuustoimintaan, yleensä sellaiseen, missä ei tarvinnut miettiä niitä osapuolia, se oli tuntunut minusta hyvin ahdistavalta.
Vuonna 1985 tai 86 olin solidaarisuusliikkeen kautta käymässä Meksikossa ja Nicaraguassa sekä Salvadorissa tutustumassa Kansainvälisen solidaarisuustyön keräyskohteisiin. Tulin matkalta takaisin, ja meillä oli nuorisoliiton piirikokous täällä Tampereella. Muistan pitäneeni siellä puheenvuoron, kun keskustelu meni taas näihin osapuolikärhämöihin. Sanoin, että minun puolestani koko nuorisoliiton saa lakkauttaa, jos täällä ei osata tehdä mitään muuta kuin tällaista. Maailmalla tapahtuu sitä ja maailmalla tapahtuu tätä ja meidän pitäisi reagoida tällaisiin asioihin ja olla tukemassa ja tekemässä. Että ihan sama, jos nuorisoliitto tekee vaan tällaista, niin mun puolestani nuorisoliiton voi lakkauttaa. Seuraavan viikon Tiedonantajassa oli juttu, jossa kerrottiin, että nuorisoliiton varapuheenjohtaja on valmis lakkauttamaan nuorisoliiton. Että se meni tällaiselle tasolle [naurua].
Sitten tilanne taas rauhoittui, ne oli isoja kuohuntoja, kaiken näköistä tapahtuu, tulee ja menee. Onhan mun suvussakin sillä lailla hauskaa, että mun isoäitini ja tätini ovat olleet Tiedonantajan tilaajia, mun äiti ja isä taas ei. Mummoni oli viimeiseen asti aika tiukka kommunisti, ja se mullekin jossain vaiheessa sanoi, että ”Arja , et sinäkään koskaan tiedä, koska sinut kahden pistimen välissä tullaan hakemaan”. Etelä-Pohjanmaalla kovan lapsuuden ja nuoruuden elänyt, on ollut Tammisaaren väkeä [poliittisessa vankeudessa olleita] ja muuta ollut siinä suvussa.
Asuin Helsingissä ja olin tyytyväinen kun Vasemmistoliitto perustettiin 1990, olin perustamiskokouksessa ja ajattelin, että ihan hyvä.”
(Haastattelu Varpu Nummelin 6.2.2026)
Nokian Demokraattisten Nuorten 1970-lukua
Sotien jälkeen perustettu Nokian Demokraattiset Nuoret NDN oli leimallisesti työläisnuorison yhdistys, johon siirryttiin useimmiten pioneeritoiminnan kautta. Osaston toiminta hiipui 60-luvulle tultaessa, ja vuosikymmenen lopussa se oli täysin nukuksissa.
Vasemmistolainen nuorisoliike aktivoitui 1970-luvun alussa, ja tuossa vaiheessa paikkakunnan vanhempi järjestöväki alkoi herätellä Nokian Demokraattisia nuoria toimintaan. Vuoden 1970 ensimmäisessä kokouksessa oli paikalla kuusi henkilöä, ja saman vuoden lopulla osasto järjestäytyi toimintaan. Johtokuntaan tuli SKDL:n kiistan molempien osapuolien kannattajia.
Toiminnassa keskityttiin erilaisiin yleisötilaisuuksiin, poliittisten diskoiltojen, keskustelujen, seminaarien ja opintoiltojen järjestämiseen, tuolloin puheenjohtajana ollut Jussi Rusko muistelee. Tampereelta tuli vierailevia puhujia, mm. siihen aikaan TV2:n toimittajana ollut Esko-Juhani Tennilä. 1970-luvun alussa osaston jäsenmäärä alkoi kasvaa voimakkaasti, ja vuosikymmenen lopulla jäseniä oli yli 500.
NDN:n ay-jaosto koolla 1974. (kuva Markku Lappalainen)
Vuoden 1972 vuosikokous oli merkittävä vedenjakaja NDN:n historiassa. Kommunistien sisäinen osapuolijako ulottui myös Asemantaan Pirtillä kokoontuneiden nuorisoliittolaisten keskuuteen: kokouksessa ”mitattiin voimasuhteet” ja johto vaihtui. Enemmistöksi muodostui kommunistien niin sanottua vähemmistöä edustaneet taistolaiset, joiden selkeimmäksi ulkoiseksi tunnusmerkiksi vakiintui vuonna 1974 käyttöön otettu sininen järjestöpaita. Kommunistien enemmistöläisten kannattaja kantoi punaista paitaa.
NDN:stä tuli varsin nopeasti ja selkeästi sinipaitojen järjestö. SKDL:n valtakunnallista enemmistöä kannattaneet ”toverit toisinajattelijat” yksinkertaisesti katsottiin ulos yhteisistä riennoista. Eivät he sitten mukaan pyrkineetkään. Joku saattoi pysyä jäsenenä, mutta toiminnassa punapaitoja ei mukana ollut. Lopulta NDN:lle perustettiin rinnakkainen Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton Koskenmäen paikallisyhdistys, jonka toiminta jäi vähäiseksi.
NDN oli aika puhtaasti työläistaustaisten, vasemmistolaisten perheiden nuorison yhdistys. Keskiluokkaistaustaisten ja porvariperheiden jälkeläisiä mukana oli vähän. Monet kaupungin herrasväen radikalisoituneet jälkeläiset löysivät opiskelijamaailmassa Sosialistisen opiskelijaliiton SOL:n, heidän sinisessä paidassaan oli SOL:n logo.
NDN:n toiminnan aktivoituminen uudelle tasolle ilmensi ajan henkeä. Joka kotiin radio- ja televisiouutisten saattamana jokseenkin reaaliaikaisesti tunkeutunut Vietnamin sota nostatti amerikkalaisen imperialismin vastaisuutta. Chilen sotilasvallankaappaus vain vahvisti käsitystä kapitalistisesta Yhdysvalloista kaiken pahan pesänä, jonka vastavoimaksi syntyi mielikuva sosialismista ja sen ilmentymänä Neuvostoliitosta pahan vaihtoehtona.
Demokraattisten nuorten toiminta oli muutakin kuin tiukkaa politikointia. Matkat, talkoot ja metsäretket loivat yhteisöllisyyttä. (Kuva vuodelta 1976, Markku Lappalainen)
Nokialla oli 1970-luvun alussa muutamia tilaisuuksia, joissa Kiinan politiikkaa sympatisoivat niin sanotut maolaiset yrittivät koota yhteen Vietnamin sodan vastustajia. Tämä vaihe jäi vähäväkiseksi ja lyhytaikaiseksi. Vietnam voittaa -solidaarisuusryhmän sanansaattajat eivät onnistuneet houkuttelemaan väkeä pysyvämmin aktiivisiksi. Moni löysi toimivamman solidaarisuuskanavan Suomen Rauhanpuolustajista ja sitä lähellä olevista projekteista.
Tšekkoslovakian tapahtumiin alkoi olla sen verran ajallista etäisyyttä, että maailmanpolitiikan tuoreimmat vääryydet painoivat ne taka-alalle. Prahan keväästä ei juurikaan puhuttu 1970-luvun nuorisoliittolaisten keskuudessa. Tai jos puhuttiin, asia sivuutettiin nopeasti toteamalla Neuvostoliitto ja muut Varsovan liiton maat torjuivat solidaarisuustoimena Tšekkoslovakiaa uhanneet oikeistolaisen vallankaappauksen.
Eräänlaisia toivon kipinöitä nosti niin sanotun kolmannen maailman vapautusliikkeiden eteneminen ja siirtomaavallan mureneminen Afrikassa. Sitä pidettiin laajasti kansainvälisen kommunistisen liikkeen voittona eräiden Euroopan maiden ja Yhdysvaltojen harjoittamasta imperialismista. Nämä tapahtumat voimistivat vasemmistolaisille arvoille tukeutuvaa rauhanliikettä ja ohjasivat eritoten nuorisoa hakemaan vaihtoehtoa kapitalististen maiden harjoittamalle sorrolle, jota Suomikin kapitalistisena maana edusti.
Vakavampi paikka. Dem. nuoria vierailulla Nokian ystävyyskaupungissa Orelissa. (Kuva Markku Lappalainen)
NDN:n ydinjoukon muodostivat koululaisaktivistit ja ammattiyhdistysliikkeen luottamustehtävissä toimineet nuoret aikuiset. Koululaisia yhdistäneen, voimakkaasti radikalisoituneen Teiniliiton toiminnasta ohjautui lukuisia nuoria NDN:n jäsenyyteen, isosti Tampereen Sosialististen Koululaisen TASOKin kontaktien tukemana.
Nokialla NDN oli toimelias myös ammattikoulussa, jossa yhdistyksen aktiivit organisoivat koulun oloja parantamaan pyrkineen lakon. Työläisnuoriso haki NDN:n joukoista tukea perinteisille edunvalvontavaatimuksilleen: Lisää liksaa! Paremmat työolot! Tasa-arvoa!
1970-luvun alun koulupolitiikassa NDN oli vahvoilla erityisesti Emäkosken yhteiskoulussa. NDN:n jäsenten organisoima yleisdemokraattinen rintama onnistui junttaamaan kouluneuvostovaaleihin ristiinäänestyksen, jossa oppilaat saattoivat kouluneuvoston jäseniä valittaessa äänestää myös opettajaehdokkaita. Näin Emäkosken yhteiskoulun kouluneuvostoon syntyi niin sanotusti edistyksellisten voimien enemmistö, jonka merkittävimpänä (!) saavutuksena koulun pihalle perustettiin tupakointipaikka. Se ei olisi onnistunut pelkillä oppilaiden äänillä, mutta ristiinäänestyksen avulla neuvoston opettajajäseniksi onnistuttiin saamaan pari oppilaiden näkemyksiä myötäilevää opettajaa.
NDN:n arkisen toiminnan keskiössä oli opintopiiri, marxismi-leninismin opiskelu. Opintoiminnan runkona oli Uudenmaan Sosialistisen Nuorisoliiton USNL:n opinto-ohjelma. Luennoitsijoina vieraili usein SKP:n Pohjois-Hämeen piirin toimihenkilöitä, joskus tovereita Helsingistäkin. NDN:n oma väkikin paneutui opintojen aiheisiin ja luennoi ajoittain myös nuorisoliiton muiden yhdistysten opintopiireissä. Marxin, Engelsin ja Leninin teokset olivat monelle näkemystä syventävää oheislukemista, samoin Otto Wille Kuusisen tekstit ja Tuure Lehénin Työväenluokan maailmankatsomus.
NDN liittyi SDNL:n piirijärjestön rinnakkaisorganisaatioksi perustettuun SDNL:n Tampereen Seudun Aluejärjestöön ja oli taistolaisen SKP:n piirijärjestön kanssa aktiivisessa vuorovaikutuksessa. SKP:n piiristä kävi puhujia kokouksissa. Poliittinen tilannekatsaus oli aina saatavilla, kun sitä pyydettiin. Yhteydet paikalliseen puolueväkeen eivät olleet yhtä tiiviit, mutta esimerkiksi työpaikkojen kommunistitaustaisiin pääluottamusmiehiin ja joihinkin kommunisteja edustaneisiin valtuutettuihin yhteys oli toimiva.
Nokian kunnallispolitiikassa NDN:n panos huipentui vuoden 1976 kunnallisvaaleissa, joihin yhdistys asetti SKDL:n listoille viisi omaa ehdokasta, jotka kaikki tulivat valituksi valtuustoon. SKDL oli 18 edustajallaan Nokian valtuuston suurin puolueryhmä.
NDN:n toiminnassa kommunistien sisäiset erimielisyydet eivät näyttäytyneet oikeastaan mitenkään erityisesti sen jälkeen, kun voimasuhteet oli mitattu vuoden 1972 vuosikokouksessa.
Työväeniltamat (työväenlehtitapahtumat – miten niitä kulloisen teeman mukaan kutsuttiinkaan) olivat merkittäviä väenkokouksia, joihin kutsuttiin arvovaltaisia puhujia Tampereelta ja usein myös pääkaupungista. Iltamat olivat myös keino kerätä rahoitusta toiminnan tueksi.
Työväeniltamissa oli muutaman kerran vieraana neuvostoliittolaisia tovereita ja musiikin esittäjiä. Palokunnantalon sali oli näissä tilaisuuksissa yleensä täynnä väkeä, mutta onnistuttiinpa toisinaan täyttämään myös Emäkosken yhteiskoulun juhlasali.
Iltamien vakituisena esiintyjänä oli aina NDN:n oma ohjelmaryhmä, mutta myös muita Pirkanmaan ohjelmaryhmiä (Tampereen Yliopiston Marxilaisten Ryhmien TYMR:n Avaruuslintu, Tampereen Demokraattisten Nuorten Peuhu ym.). NDN:n ohjelmaryhmälle etsittiin kuumeisesti omaa, iskevää nimeä. Kun nimi lopulta löydettiin, se ei tahtonut juurtua käyttöön. Iskra (Kipinä) ei asettunut nokialaiseen puheenparteen. Ohjelmaryhmä esiintyi useasti työväen vappujuhlassa Nokian urheilukentällä, nokialaisten ammattiosastojen juhlissa ja kiersi jonkun verran esiintymässä eri puolilla maakuntaa.
NDN valmistutti jäsentensä käyttöön t-paidan, jonka rinnuksessa komeilivat työkalut sirppi ja vasara – sirppi muodosti tyylitellyn d-kirjaimen paidan tekstiin ”Nokian dem. nuoret”.
NDN valmistutti jäsentensä käyttöön t-paidan, jonka rinnuksessa komeilivat työkalut sirppi ja vasara – sirppi muodosti tyylitellyn d-kirjaimen paidan tekstiin ”Nokian dem. nuoret”. (Kuva vuodelta 1977, Markku Lappalainen)
NDN:n iskuryhmät jakoivat usein tehtaiden porteilla Hämeen Yhteistyötä ja Tiedonantajaa. Viinakaupan ovenpielessä kaupiteltiin USNL:n julkaisemaa Toveri-lehteä, sinipaitanuorison ”Tiedonantajaa”. Erinäisten solidaarisuuskampanjoiden yhteydessä rahalippaita helisteltiin usein Alkon ovenpielessä, se oli sopivan syyllistävä paikka anoa ohikulkijoilta almuja hyvään tarkoitukseen. Rahankeruussa mukana oli usein myös ”lapsityövoimaa”, pioneereja.
Talkoot Kuusistossa kumityöväen ammattiliiton lomapaikassa (pensaikkojen raivausta, halkosouvia ym.), retket Nokian pohjoisten metsien järville ja yhteiset matkat (Chile-solidaarisuuskonsertti, ystävyyskaupunki Orel Neuvostoliitossa, Spartakiadit ym.) edustivat hieman kevyempää, isosti viihteellistä toimintaa, johon aina saatiin liikkeelle muutama teltallinen (retket) tai bussilastillinen (matkat). Ohjelman ohessa laulu raikui, ja aina välillä rakkauskin roihahti — muutama suhde ihan elinikäisesti.
Vaatimattoman NDN:n tiedotusmonisteen tilalle kehiteltiin 1970-luvun loppupuolella tabloid-kokoinen Nuorisoposti-lehti, johon laadittiin juttuja paikallispolitiikan aiheista ja kerättiin mainoksia, joita onnistuttiin saamaan hyvin. Neljä kertaa vuodessa ilmestynyt lehti jaettiin Nokialla jokaiseen kotiin.
Spartakiadit ja Työläisnuorisopäivät Tampereella 1976
SDNL oli 1970-luvulla samalla tavoin jakaantunut kahteen osapuoleen kuin SKP ja SKDL. Puolueen vähemmistöä tukevat nuorisoliittolaiset (”taistolaiset”) järjestivät omia valtakunnallisia tapahtumiaan, joista suurimpia olivat urheilua, kulttuuria ja monenlaisia seminaareja sisältäneet Spartakiadit (ensimmäiset Hangossa 1973, sitten Porissa 1974, Lahdessa 1975 ja Tampereella 1976).
Tampereen Spartakiadien lentopalloilua 1976.
(Kuvaaja: Isto Johansson/Työväenmuseo Werstas)
Puolueen enemmistöä tukevat nuorisoliittolaiset eivät osallistuneet Spartakiadeille, vaan korostivat työläisnuorison merkitystä ja toimivat aktiivisesti SAK:n ja työväenpuolueiden yhteisten työläisnuorispäivien hyväksi. Tampereella järjestettin ensin kesäkuussa 1976 taistolaisten Spartakiadit, sitten syyskuussa Työläisnuorisopäivät.
Spartakiadit 76 -julkaisun kuvaus tapahtumasta(Varpu N.):
Lehdessä on 48 sivua ja 103 kuvaa. Julkaisijat SDNL:n Tampereen seudun aluejärjestö, Tampereen yliopiston marxilaiset ryhmät. Toimituskunta Jussi Tuormaa (vastaava), sekä Spartakiadien tiedotusprikaati. Paino S, Tampere 1976. Spartakiaditoimikunnan puheenjohtaja Marjatta Stenius.
Lehden mukaan 4. Spartakiadit 18.-20.kesäkuuta 1976 keräsivät Tampereelle yli 10 000 nuorta kaikkialta maasta. Ensimmäisillä spartakiadeilla Hangossa edustusta oli noin 1000.
Seminaareihin ja tapaamisiin osallistui yli 6000 nuorta. Konsertti ja teatteriesitykset keräsivät suunnilleen saman määrän osallistujia. Luku olisi ollut suurempi, mutta tapahtumapaikkojen kapasiteetti tuli vastaan. Elokuvia ilmoitettiin seuranneen noin 2000 katsojaa. Lähes taukoamaton sade ei vaikuttanut urheilukilpailuihin osallistumiseen. Sunnuntaina Pyynikin urheilukentän katsomon ilmoitettiin olleen täpötäynnä seuraamassa urheilusuorituksia. Lentopallo-otteluihin osallistui noin 200 joukkuetta, jalkapalloon 50 ja Luis Corvalan-solidaarisuusviestiiin 120 joukkuetta. Spartakiadit 76 päättyi mielenosoitusmarssiin, johon otti osaa yli 10 000 [1] spartakistia.
Spartakiadien rinnalle Työläisnuorisopäivät 1976 — esimerkki SDNL-toiminnan hajaannuksesta[2]
Hei,. Olin tänään (15.12.) Arskan kanssa puhetta, että syyskuun työläisnuorisopäiviin liittyi iso marssi ja juhla jäähallissa . Pitäisi varmaan saada juttu siitä varsinaisesta tapahtumasta (tämä Varpun juttu koskee ilmeisesti jotain syyskuun työläisnuorisopäivien esitapahtumaa)
Työläisnuorisopäivien päätötilaisuus Tampereen Keskustorilla 1976.
(Kuva: Kansan Arkisto)
Työläisnuorisopäivät 1976
Tampereella järjestettiin vuonna 11.-12.9.1976 vallankumouksellisen työläisnuorisoliikkeen 70- vuotisen historian kunniaksi. Työläisnuorisopäivien päätapahtuman avasi luottamusmies Pertti Lahtinen ja hänen jälkeensä SKP:n pääsihteeri Arvo Aalto piti puheen, jonka aiheena oli “Työläisnuorisoliike ja sen taistelu”.
Päätapahtumassa edeltäneiden lisäksi nähtiin eri ohjelmaryhmien esityksiä. Päätapahtuman kanssa rinnakkain järjestettiin erilaisia alatapahtumia, joita oli jäsennelty temaattisesti. Otsikolla “Nuoret ja työsuojelu” kuultiin puheita, joista merkittävimpänä SAK:n työsuojelusihteeri Raimo Kärkkäisen puhe. Osuudessa nähtiin myös ohjelmaryhmien esityksiä. Alatapahtumana järjestettiin myös Työväenlehtiin keskittynyt osuus, jossa työväenlehtinäyttelyn lisäksi oli aktiivisesti mukana toimittaja Mauri Sirnö. Aiheesta “Työväen Urheiluliitto osana työläisnuorisoliikettä” esitelmöi Pekka Kanerva. Tässä tilaisuudessa, kuten Työväenlehtitapahtumassa yleisöä viihdytti M.A.Numminen. Näiden alatapahtumien lisäksi Työläisnuorisotapahtumassa järjestettiin lastentapahtuma, jonka vetovastuussa olivat pioneeriliiton ohjaajat. Tässä tilaisuudessa ilmoitettiin paikalla olleen myös elokuvakerho.
Työläisnuorisotapahtuman pääjuhla tapahtui Kauppaoppilaitoksen pääjuhlasalissa, johon tervehdyssanat toi Ulla-Leena Alppi. Pääjuhlassa Anna-Riitta Minkkisen ja Turun työryhmän kavalkadi esiintyivät yleisölle teemanaan työläisnuorisoliikkeen kehitys. Esityksinä mainitaan myös Tammelan demokraattisten nuorten lisäksi El Pueblo Chileno & Alfonso Padilla, sekä M.A.Numminen. Tilaisuudessa puheen piti tuolloin opetusministerinä toiminut Kalevi Kivistö.
Ohjelmatoiminta tiedon ja tunteen välittäjänä
Ohjelmatoiminta on aina ollut nuorisoliiton toiminnassa keskeistä. Heti alusta alkaen toimi SDNL:n piirissä lukuisia ohjelmaryhmiä – kisällejä ja kisällittäriä, kuten niiden nimi usein oli. Kisällit tekivät laulunsa usein jonkin tunnetun laulun melidiaan tekemällä siihen uudet ajankohtaiset sanat. Ohjelmaryhmät esiintyivät työväen juhlissa ja vaalitilaisuuksissa ja ne olivat tavattoman suosittuja tunnelman nostattajina.
Kisällitär-ryhmä esiintyy Sorin järjestötalolla 1950. (Kuva: Irja Salosen kokoelmat)
Esiintymisiä riitti työväen tilaisuuksissa, mm. yleislakkotilaisuuksissa 1956 esiintyi lähes aina kisällilauluja esittävä ryhmä. 1950-luvulla eräs suosituimpia oli kuuden naisen muodostama ryhmä, Nekalan Harmittomat.
Ohjelmatoiminta jatkui aktiivisena aina 1960-luvun nuorisoliikkeen lamaan asti. 60-luvulla ohjelmatoiminnan lippua kantoivat vain muutamat ryhmät,. Uusi musiikki oli vallannut nuorten mielet ja kisällilaulut kuulostivat menneisyyden muistoilta.
1970-luvun alussa nousi uusi poliittinen laululiike Kaj Chydeniuksen ja Eero Ojasen johdolla ja tämä näkyi Tampereellakin. Ensimmäinen uuden tyylin ryhmä oli Tampereen Toverit. Pian tuli lukuisia eri nuoriso-osastojen sinipaitaisia ohjelmaryhmiä, joista jotkin olivat nimeltään esim. Nokian dem. nuorten ohjelmarymä, ja jotkut suosituimmat ottivat oman nimen, kuten Avaruuslintu, Peuhu, Lenina, Iskuri ja Lopettakaa jo.
Välillä herkkiä rauhanlauluja, välillä suoraa julistusta Tiedonantaja-paidat päällä. Pirkkalan demokraattisten nuorten ohjelmaryhmä.
(Kuva Markku Lappalainen)
Uusi laululiike oli eräs tehokkaimpia tapoja innostaa uusia ihmisiä ja vetää heitä SDNL:n ja SOL:n toimintaan. Laulujen musiikki ja sanat vetosivat nuorisoon ja vanhempiinkin ihmisiin herättäen ajatuksia mahdollisesta toisenlaisesta maailmasta.
Eräät ryhmät saavuttivat osaamisessaan aivan ammattilaistason. Järjestettiin myös ohjelmatoiminnan seminaareja, jossa kokeneemmat esiintyjät opettivat muita. Jotkut ryhmistä pääsivät myös Uusi laulu-levyille, ja Avaruuslintu teki kaksi LP-levyä Love Recordsille.
Avaruuslintu-ohjelmaryhmä esiintyy Simpukassa 1976.
(Kuva: Ari Johansson/Werstas)
Jokavuotinen Itsenäisyyspäivän työväenlaulukonsertti muodosti 1970-luvulla sinipaitaisten ohjelmaryhmien tason katselmuksen, joka täytti Sampolan salin ja jolla saatiin järjestäville järjestöille mukavasti rahaa.
Vuonna 1977 ja monena itsenäisyyspäivänä myöhemminkin työväenlaulukonsertit olivat niin suosittuja, että Sampolan juhlasali kävi pieneksi, piti järjestää samana päivänä kaksi konserttia.
Myös punapaitaisilla nuorisoliittolaisilla oli omia ryhmiä, kuten Sissiteatteri ja Tammelan dem. nuorten ohjelmaryhmä. Lisäksi oli useita naissolisteja. Kummankin osapuolen ryhmät esiintyivät omien järjestöjen tilaisuuksissa poikkeuksena vappujuhlat, jotka olivat yhteiset myös esiintyjien osalta.
SDPL
SDPL / Pioneeriliiton Pohjois-Hämeen piirijärjestö
Pioneerista kommunistiksi
(Kauko Laakso, otteita haastattelusta 24.1.¨2018)
”Tulin mukaan todella varhain. OIen syntynyt 1938, ja sodan jälkeen kun toiminta alkoi minut on viety pioneereihin heti vuonna 1945, kun pioneeritoiminta on alkanut. Siitä alkaen olen ollut mukana järjestötoiminnassa.
Pioneeriliiton toiminnassa olin ensin pikkupioneerina, siitä kasvoin vähän isommaksi, sitten apuohjaajaksi ja ohjaajaksi, siitä piiritoimikunnan jäseneksi, ja olin vähän aikaa piirin puheenjohtajanakin. Siinä tehtävässä jouduin kulkemaan pitkin piiriä eri osastoissa ja komentamaan ohjaajia viemään osastoille piirin terveisiä. 50-luvun lopulle ja 60-luvun taitteeseen asti olin siinä.
Tampereen demokratian pioneerit perustettiin 1945. Omat muistikuvat sieltä alusta ovat hatarat. Aluksi toimittiin Tampereen osastossa, myöhemmin perustettiin alueosastoja Messukylään, Koivistonkylään jne. Alkuvaiheessa väkeä oli paljon ja monen ikäisiä. Ajateltiin, että pioneeritoiminnassa ollaan 14-15-vuotiaaksi, jonka jälkeen siitä siirryttäisiin nuorisoliittoon.
Se oli selkeästi vasemmistolaista nuorisotoimintaa. Kaikki ohjaajat olivat vasemmistolaisia, osittain jo sodanedellistä polvea, jo silloin toiminnassa mukana olleita aktiivisia poliittisen työn tekijöitä. Pioneeriliitto sai nopeasti sodan jälkeen aikaiseksi opintoaineistoja, ne olivat paljolti Järjestönuorten perintönä syntyneitä.
Koko toiminta keskittyi voimakkaasti aatteelliseen valistukseen ja myös kaiken näköisiin suorituksiin, joita oli pioneeriliinan suoritus, ohjaajan tittelin tienaaminen, ja erilaisia pioneerien suoritusmerkkejä oli useampia. Oli opintoteemoja ja opintoteemasarjoja, ja opintomerkeissä oli hyvin voimakas poliittinen sisältö, toki muokattuna niin, että lapsikin voi ymmärtää. Sitä mukaa kun lapsi vanheni, sai vaativampia tehtäviä.
Kun puhutaan lapsijärjestön opintoteemoista, marxilaisuus oli hyvällä tavalla avattu, että nuorempikin ihminen pystyi ymmärtämään. Ihan suorilla Marxin ja Leninin sitaateilla pelattiin sitten vanhempien, lähes aikuisten pioneerien koulutusaineistoissa.”
Hurskas ajatus, että pioneeriliitto siirtää pioneerit noin 15-vuotiaana nuorisoliittoon, se ei oikein toiminut missään vaiheessa. Tahtoi olla niin, että kun pioneerit tulivat 15 vuoden murrosikään, nuorisoliitto ei saanut värvättyä niitä. Nuorisoliittoon tuli väkeä enemmän muuta kautta kuin pioneereista. 50-luvun alkuvuosiin saakka oli nousuvaihetta, väkeä tuli järjestöihin, sitten aalto laski alaspäin.
Itse olin Tampereen nuoriso-osaston jäsen 14-15-kesäisestä lähtien ja kaiken näköisissä tapahtumissa mukana. Järjestötalolla nuoriso-osasto järjesti tansseja kerran viikossa, olin mukana levyjä soittamassa ja ovimiehenä ja muuta sellaista, kun ei multa oikein tanssiminen sujunut. Oli myös yhteistoimintaa pioneeri- ja nuoriso-osastojen ja piirien välillä eri tilaisuuksien järjestämisessä.
Pioneerit Sorin järjestötalolla 1950-luvulla. (Kuva: Työväenmuseo Werstas)
Puolueeseen liityin jo 59-60. Olin mukana SKP:n paikallisosastossa ja kaupunkijärjestössäkin. 1960 olin ensimmäiset 3 kuukautta Sirola-opistossa. Se oli pioneeri- ja nuorisotyöpainotteinen kurssi, mutta Sirolan tapaan kuitenkin teoreettinen, ei käytännön toimintaa palveleva kurssi. Sitten vuosina 1962-63 olin pitkällä kurssilla siellä poliittista teoriaa opiskelemassa. Sehän oli kauniisti sanottuna yhteiskuntatieteellinen kansankorkeakoulu. Desanttitoimintaa ja pomminheittoa ei meille opetettu, vaikka niin lehdissä kerrottiin.
SKP:n kaupunkijärjestön toiminnassa kävin myös osastokäynneillä, ja mua häiritsi puoluetoiminnassa se voimakas teoreettisuus, mitä puolueosastojen toimintaan piiristä annettiin. Käytännön toiminnan ja päivänpolitiikan välittäminen osastoihin oli vähäisempää. Se tahtoi keskittyä hyvin paljon marxilaiseen teoriaan. Se teoria meni suurin piirtein ämpäristä kaatamistekniikalla, kun kokouksiin vietiin viestiä piiristä. Se tuntui minusta aika lailla tarpeettomalta ja lopetin osastokäynnit 60-luvun alkupuolella. Jättäydyin pois puoluetoiminnasta ja siirryin toimimaan ammattiyhdistyspuolelle.
(Haastattelu 24.1.2018, haastattelijana Pentti Raittila)
Pioneerikisat ja avaruuskarnevaalit Tampereella 1960
Lähteet: Kansan arkisto (Suomen Demokraattisen Pioneerien Liiton järjestöjaoston arkisto Hea: 3) luettu 17.6.25
Poimintoja Työväenmuseo Werstaalla 15.1.2011järjestetystä vasemmistolaisen järjestötoiminnan muisteluiltamasta, jossa menneitä muisteltiin yleisölle näytettyjen valokuvien avustamana:
Eräässä kuvassa oli kuvattu pioneerien kulkuetta, jonka kuvatekstissä luki: “Pioneereja mielenosoituskulkueessa. Jostain syystä muutamilla lapsilla on pahvilaatikko tai peltipurkki päässä, siten, että etupuolelle on tehty aukko silmien kohdalle. Naamioiden tarkoitus ei selviä kuvasta. Onko tarkoitus esittää kosmonautteja?”
Muistelutilaisuudessa läsnä olleen Raija Kanervan mukaan kyseessä olivat Pioneerien 2. Pioneerikisat, jotka järjestettiin 4.-6.6.1960 Tampereella. Termopyleen kentällä oli avaruuskarnevaalit, ja vaikka avaruusteema oli vuoden teemana, muistelija muisti pukeutuneensa peikkopukuun.
Pioneerikisat olivat SDPL:n järjestämiä valtakunnallisia tapahtumia, joita järjestettiin joka viides vuosi. Talousarvio 1960 vuoden pioneerikisoihin oli menoina 5 233 000 mk ja tuloina 5 190 000 mk (vuoden 2024 rahana noin 150 000 €), tappiota tapahtumasta tuli 43 000 mk. Tampereen tapahtumaan oli kutsuttu (sisar)järjestöjen edustajia Neuvostoliitosta, DDRstä, Puolasta, Unkarista, Tšekkoslovakiasta, Norjasta, Bulgariasta ja Romaniasta. Ohjelmaryhmiä puolestaan oli kutsuttu Neuvostoliitosta ja DDRstä, sekä pienempi ryhmä Norjasta.
Pioneerikisojen tapahtumat olivat seuraavat: avajaiset ja avaruuskarnevaalit, pioneerien toimintanäyttely, kulttuurikilpailut, nuorten kykyjen konsertti, pääjuhla (yhteislaulut), vierailut, juhlakulkue, urheilukilpailut, puisto- ja pihakonsertteja, ohjaajien tapaaminen.
Avajaiset pidettiin Termopyleen kentällä illalla 4. kesäkuuta. Avajaiset alkoivat juhlafanfaarein ja tätä seurasi lipunnosto, jonka yhteydessä laulettiin lippulaulu, johon pioneerien lisäksi yleisö otti osaa. Tämän jälkeen kisat avasi SDPL:n puheenjohtaja Toivo Åsvik. Tamperelaiset pioneerit toivat tervehdyksensä, jota seurasi kaupungin tervehdys tapahtumalle. Tätä seurasi lapsikuoron esitys ja avajaiset päättyivät juhlafanfaareihin. Näitä molempia fanfaareja johti Seppo Ohtamaa.
Virallisten avajaisten jälkeen alkoi välittömästi avaruuskarnevaalit Termopyleen kentällä. Juhla-alue rakennettiin siten, että se antoi oikean tunnelman karnevaaleille. Tästä suunnitelmasta oli päävastuussa Ahti Nieminen. Termopyleen kentälle rakennettiin karnevaaleja varten näyttämö, sekä suurikokoinen kuuraketin muotoinen kulissi, jonka kautta esiintyjät tulevat näyttämölle. Rakettiteema toistui myös pienemmässä mittakaavassa kioskien ja lipunmyyntikoppien kohdalla. Aluetta koristeltiin erilaisilla tähti- ja kuurakennelmilla, joita pingotettiin puiden väleihin naruilla.
Pioneerikisojen avaruuskarnevaali Termopyleen kentällä 4.6.1960
(Kuva: Kansan Arkisto)
Avaruuskarnevaalien ohjelma koostui neljästä eri vaiheessa, jonka tarkoituksena oli jäljitellä avaruusmatkaa täydentävillä valo- ja ääniefekteillä. Karnevaalit alkoivat karnevaalikulkueen saapumisella kisafanfaarien säestämänä. Tämän jälkeen Kisällittäret lauloivat kappaletta “Matkatoimisto Kuuttaret r.y.”, jonka jälkeen kuuluttaja ilmoitti kuumatkan alkaneeksi raketilla SDPL 45/60. Raketti lähti liikkeelle savu- ja paukkupommien ja magnetofonista tulevien ääniefektien saattelemana.
Karnevaalien toisessa osassa kerrottiin lähestyttävän kuuta, jolloin Kisällittäret lauloivat viimeisen säkeistön kappaleestaan. Tämän jälkeen laulettiin kisällilauluja. Aikaa oli varattu myös pioneerien leikkituokiolle kuussa. Tämän jälkeen kuulutettiin matkan jatkuvan Venukseen. Venuksessa järjestettiin mannekiinikilpailu, jolloin myös pidettiin kilpailu parhaasta karnevaaliasusta. Venuksesta matka jatkui Marsiin. Marsissa puolestaan leikittiin “Yksi pieni Marsilainen marssi näin” -laulun tahtiin, jolloin pioneerien ohjaajat vetivät yleisöä pitkiin ketjuihin, jotka kulkivat ympäri puistoa.
Karnevaalit päättymisen aloitti kuulutus raketin lähdöstä takaisin Tampereelle, jonka yhteydessä tiedotettiin seuraavan päivän ohjelmasta. Karnevaalin päättäjäissanat lausuttiin ja karnevaalit päätyivät karnevaalilauluun ja kisafanfaareihin.
Pioneerien toimintanäyttely koostui pioneerien tekemistä esineistä ja askartelutöistä, jotka oli lähetetty tapahtumaan etukäteen, ja ne olivat esillä koko tapahtuman ajan. Toimintanäyttely oli jaoteltu neljään osaan. 1. osassa “Pioneerijärjestön edeltäjät” esiteltiin Ihanneliiton ja Työväen järjestönuorten toimintaa. 2 osassa “15 vuotta pioneeriliittoa” tuotiin ilmi osastojen ja piirien välisestä toiminnasta sekä kansainvälisestä toiminnasta kertovaa materiaalia. 3. osassa esiteltiin piirin “päätyönä” lähettämiä ryhmä- ja yksilötöitä. Näiden lisäksi esillä oli elokuvaosasto, jossa esitettiin näyttelyyn lähetettyjä 8 millimetrin filmejä.
Pioneerikisojen toisena tapahtumapäivänä 5.6. järjestettiin kulttuuri- ja urheilukilpailuita. Kulttuurikilpailut oli jaettu neljään lohkoon, joista ensimmäisen lohkon lajeina olivat laululeikit, ryhmätanssi, yksintanssi ja kaksintanssi. Toisen lohkon lajeina lausunta, kuorolausunta, kuvaelmat, sekä puhekilpailu. Koolmannessa lohkossa lajeina olivat kisälliltärlaulu, kisällilaulu, joukkolaulu ja ryhmälaulu. Neljännessä lohkossa puolestaan kilpailulajeina olivat soittimet, kaksinlaulu, kuorolaulu ja kansantanhut. Nuorten kykyjen konsertti muodostettiin esityksistä, jotka olivat voittaneet kulttuurikilpailuissa.
Urheilukisoissa tytöille ja pojille oli omat sarjansa. Kisattavat lajit olivat lentopallo, viestijuoksu 4x 100 metriä sekä kolmiottelu. Kolmiottelut olivat muista poiketen jaettu vielä ikäluokittain sarjoihin: 11-vuotiaat, 13-vuotiaat,15-vuotiaat sekä 17-vuotiaat.
Pioneerikisojen ohjelmistoon kuului myös vierailuja, jossa ennakolta laaditun suunnitelman mukaan pioneerit kävisivät tervehtimässä kaupungissa asuvia työväenliikkeen veteraaneja ja mahdollisesti vanhainkodissa, sekä lastenkodissa. Aineiston valossa kuitenkin näyttää siltä, että ainoastaan kunniakäynti punaisten muistopatsaalle toteutui.
Pioneerikisat olivat myös tilaisuus pioneerien ohjaajille tavata toisiaan, sekä jakaa tietotaitoaan toisilleen. Tässä ohjaajien tapaamisessa esiintyi tanssiorkesteri.
Pioneerikisojen osanottajia Tampereen Keskustorilla 6.6.1960.
(Kuva: Kansan Arkisto)
Kolmantena päivänä 6. kesäkuuta pioneerikisojen pääohjelma alkoi juhlakulkueella Hämeenkatua pitkin Ratinan kentälle. Saapumisen jälkeen marssijat purkautuivat marssimuodostelmistaan katsomoon. Kisafanfaarien jälkeen kuultiin juhlaruno, jota seurasi ulkomaalaisten vieraiden tervehdykset sekä ohjelmanumeroita. Näitä seurasi juhlapuhe, jonka jälkeen nähtiin 10 kertaa 100 metrin viestijuoksu. Kulttuurikilpailuissa voittanut kansantanhuryhmä esiintyi, samoin lausunnan voittanut. Tämän jälkeen oli pioneerien yhteisesitys, jossa ensin marssittiin kentälle, sitten nähtiin tyttöjen leikki sekä poikien merimiestanssi. Liinakuvioinnin jälkeen yhteisesitys saavutti finaaliesityksen (tämän luonnetta ei kuvailtu aineistossa). Päättäjäissanat ja kisafanfaarit saattoivat pääohjelman lopuksi yhteisesti laulettuun työväenmarssiin, jota seurasi lipunlasku. Tilaisuudessa myös luovutettiin kunnialippu.
15/1/2011 klo 14–16 Työväenmuseo Werstaalla, nauhoite. Kuunneltu ja referoitu 11.6.2025
Pispalan pioneerien varainhankintaa
Järjestöillä oli yleensä kova puute rahasta. Pispalan pioneerit keksivät jo 1940-1950-luvulla oivan keinon hankkia järjestölleen rahaa. Heillä oli lastenhoitopalvelu. Kun pispalalaiset äidit joutuivat lähtemään kaupungille kauppaan tai hoitamaan muita asioita eikä pikkulapsia haluttu tai voitu ottaa mukaan, pioneerit tarjoutuivat hoitamaan lapsia sen aikaa pientä korvausta vastaan.
Kun asioivia äitejä oli oli Pispalassa runsaasti, tuli pioneerien lastenhoitopalvelusta sen verran suosittu, että Pispalan pioneereille kertyi runsaasti rahaa kassaan. Niin runsaasti, että jopa ’isoveli’ eli Tampereen pioneeripiiri joutui pyytämään heiltä rahaa lainaksi. Pispalalan osastolla oli nimittäin enemmän rahaa kuin piirijärjestöllä.
Nuorison lisäksi myös pioneereilla oli ohjelmatoimintaa. Pispalan pioneerien kisälliryhmä lavalla v.1958. (Kuva Kauko Sillman/Työväenmuseo Werstas)
Pioneerien jakolinjat ihmetyttivät
Arja Liikanen kertoo tulleensa mukaan Pioneeritoimintaan oman perhetaustansa takia. Lapsesta saakka hän muistaa olleensa mukana vappumarsseilla vanhempien ja isovanhempiensa kanssa.
”Kun perhe muutti Länsi-Tesomalle, päädyin mukaan Ikurin Pioneereihin, jossa oli jo ennestään talon muitakin lapsia, joten ryhmässä toimiminen oli luontevaa. Siihen aikaan kävimme lapsiporukassa kaikissa aktiviteeteissa, mitä siltä alueelta löytyi. Pioneereihin liittymistä ei kotona vastustettu, sillä myös äitini oli ollut pioneereissa. Lapsena toiminta näyttäytyi harrastustoimintana ja leireinä, joita järjestettiin Sammalniemessä sekä myöhemmin Antaverkassa. Oli talvileirejä ja kesäleirejä.
Vasta myöhemmin valtakunnallisten tapahtumien yhteydessä selvisi lapsillekin, että meillä oli erilaisia pioneeripaitoja. Muistan tilanteen, kun oli SKP:n isot juhlat, kun lähdettiin bussilasteittain Helsinkiin [vuosi oli 1974]. Olin silloin aika nuori eikä minulla ollut pioneeripaitaa, sillä se oli aika kallis hankittava. Mentiin Olympiastadionille ja siellä oli pioneerien jonkinlainen tanssiosuus, jota oli harjoiteltu. Mulla ei ollut sitä paitaa ja joku sanoi, että sulla pitäisi olla vihreä paita. Sain sellaisen lainaksi, ja silloin kuulin ensimmäisen kerran, että se oli vähemmistöläisten paita.
Lapsena tätä erottelua ei ikään kuin huomannut, sillä pioneeritoiminnassa oli tapana kulkea pitkälti omissa porukoissa, ja leirit oli omat. Mutta jossain vaiheessa tuli esiin, että oli niitä muita pioneeriosastoja, ja leirejä oli eri paikoissa. Ja valtakunnallisissa tapahtumissa jakolinja näkyi lapsenkin silmiin esimerkiksi niin, että pioneeriliina solmittiin eri tavalla ja paita oli erilainen.
Kun tulin vanhemmaksi, näistä eroista puhuttiin. En oikein sitä ymmärtänyt, kun puhuttiin vähemmistöläisistä ja enemmistöläisistä. Ikurin pioneerit ja mun suku, me oltiin enemmistöläisiä.
Pioneeritoiminta oli hyvin paljon sellaista harrasteaikaa, me suoritettiin esimerkiksi pioneerien omia harrastemerkkejä. Vasta kun olin 15–16-vuotias ja oltuani ohjaajakoulutuksessa, silloin aikuisten juttujen kautta tuli selväksi tää jakautuminen. Se oli 70-luvun lopulla. Ei siihen silloin kiinnittänyt huomiota, muuta kuin ihmetellyt.
Kun oli 15-16-vuotias, me muutimme Hervantaan ja perustimme Hervannan demokraattiset pioneerit. Siellä toimi myös oma ohjelmaryhmä, Maanojan Eero veti ohjelmaryhmää, ja me kierrettiin myös esiintymässä. Siinä oli myös minun veljeni mukana. Tämän muuton yhteydessä äitini alkoi vetämään pioneeritoimintaa Hervannan pioneereissa. Kun sitten olin teini ja vähän vanhempi aloin siirtymisen pois pioneeritoiminnasta nuorisoliiton puolelle.”
(Haastattelu Varpu Nummelin 6.2.2026)
Nokialaisia pioneereja rauhantyössä 1973. Rahaa kerättiin Rauhanrahastolle. (Kuva Markku Lappalainen)
Toimintaa Pioneeritoverin hengessä
Kangasalla asunut tekstiilityöläinen Seppo Talli muistelee toimintaansa pioneerina 1960-luvulla ja pioneeriohjaajana 70-luvulta 2000-luvulle:
”Olin Suoramalla pioneerina vuodesta 1963, olin suorittanut pioneeriliinan ja kahtena seuraavana vuonna ollut Vallitussa leirillä, näin kertoo jäsenkirjani. Toiminnan aloitimme uudestaan kesällä 1974. Koetin muistella, mitä kimpassa tehdään (pioneerikerhossa)? Mitä olin itse tehnyt kimpassa: askarrellut, kilpaillut, urheillut.
Siihen aikaan me pioneerit olimme kaikki köyhien työläisperheiden kakaroita. Kun aloitin kimpan vetäjänä, painopiste oli opiskelussa. Pioneeritoveri-lehdessä kerrottiin kauden teemat, sisältönä oli muun muassa suomalaiset kommunistit Otto Wille Kuusinen ja Toivo Antikainen, sosialistisen Neuvostoliiton ihannointi, Lenin-setä sekä hänen vaimonsa suuri pedagogi Nadezda Krupskaja.
Pioneeriliinan kolme kulmaa tarkoittivat, pioneeri, nuorisoliittolainen, kommunisti. Itselläni aate oli vahva, mutta lasten kanssa toiminnassa pidin tärkeänä rauhantyötä ja köyhien maiden auttamista.
Rahat osaston toimintaan saimme pukkipalvelulla, jota pyöritimme talkoilla vuosina 1975–2002. Toinen hyvä tuotto oli nuorisolautakunnan jakamat avustukset. Istuin tässä lautakunnassa 16 vuotta ja tein aina diilin muiden avustusta hakevien järjestöjen kanssa. Jäsenmäärät olivat kaikilla suuntaa antavia ylöspäin.”
Vallitun leirit kokosivat vuosien mittaan satoja pioneereja
”Oleellinen osa toimintaa olivat kesäleirit. Nokian Koskenmäen ja Lempäälän Sääksjärven pinskuosastot pitivät omat leirinsä. Suoraman seudun pioneerit järjesti leirit Kangasalla Vallitussa, ja siihen osallistuivat myös Tampereen alueen osastot. Vuosina 1974 – 1993, leirin vahvuus yleensä oli noin 100 henkilöä. Leiri maksoi pienen hinnan osallistujilta, iso osa leirikuluista katettiin talkoilla.
Nappulaleirit 4-7 vuotiaille olivat lauantaista tiistaihin ja sitä vanhemmat olivat koko viikon. Ohjelma tehtiin leirikokouksissa, alusta loppuun. Teema vaihtui vuosittain. Ensimmäinen leiri rakennettiin muistikuvillani ja Esa Hietikon sekä minun armeijan kokemuksilla. Yöllä oli vapaaehtoisia aikuisia yövartiossa.
1985 järjestettiin valtakunnallinen Pioneeritoverileiri Vallitussa, osallistujia oli koko Suomesta, leirin vahvuus 387. Pioneeritoveri-lehden piti vastata leirin tappioista, toisin kävi: laskut pöydällä, rahaa ei ollut. Isäni Olavi oli osaston puheenjohtaja, hänen kanssaan menimme Kangasalan STS-pankkiin, jossa oli töissä entinen pioneeriohjaaja Anja Lehtinen. Otimme 4 000 markan vekselin neljäksi kuukaudeksi, Olavi otti sen nimiinsä ja minä takasin. Ohjaajat tiesivät tilanteen, teimme talkoita ja vekseli maksettiin ajallaan.
Meidän leirillä kävi valtuuskuntia, Palestiinasta, Chilestä, Puolasta, Ruotsista ja useampia Neuvostoliitosta. Muutakin kansainvälistä toimintaa oli: Tampereen alueen pioneeriosastot tekivät matkan Leningradiin ja Kiovaan. Vuosittain alueeltamme lähti 4-6 henkilön valtuuskuntia leireille Artekille Neuvostoliittoon, DDR:ään, Ruotsiin, Puolaan, Tsekkoslovakiaan ja Bulgariaan.
Ohjaaajien omaa toimintaa
Nuoremmat ohjaajat olivat mukana talkoissa. Heidän kanssaan teimme viikonloppuretkiä syksyisin, talvisin ja keväisin. Nukuimme sotilasteltoissa, tarkoitus oli ohjata omatoimisuuteen ja ryhmätoimintaan, iltaisin keskustelimme yömyöhään kaiken maailman aiheista. Syntyi paljon ikuisia ystävyyssuhteita. Ei me ohjaajatkaan kai huonoja oltu, kun kaikki morjestaa vieläkin, kun vastaan tulevat.
Talkoissa kukin teki kykynsä mukaan ja niiden päätyttyä se yhteenkuuluvaisuuden tunne, joka niistä syntyi, ovat elämäni parhaita hetkiä ja siksi kaipaan niitä vieläkin.”
”Vähemmistön” pioneeritoimintaa vuodesta 1974
Myös pioneeritoiminta oli jakaantunut kahtia aivan kuten koko kansandemokraattinen liike 1970-80-luvuilla. Seppo Talli kertoo SKP:n valtakunnallisen vähemmistön tukemasta toiminnasta Tampereen seudulla:
”Toimintaa valtakunnan tasolla johdettiin Helsingistä Pioneeritoveri lehden toimituksen kautta. Rahaa tuli jostain, siitä ei puhuttu. Toiminnan pyörittäjillä oli läheinen suhde Tiedonantaja-lehteen Urho Jokisen kautta. Myös suhteet Taisto Sinisaloon olivat hyvät, koska Taiston poika Vesa oli Kotkassa pioneeriohjaajana ja aluevastaavana.
Valtakunnallisesti järjestettiin pari tapaamista vuodessa ohjaajille, niissä oli joku teema, ja aina operatiivinen johto oli huolissaan Pioneeritoverin levikistä. Osallistuimme Spartakiadeihin ja SKP:n julkiseksi tulon 30- vuotisjuhlaan, siinä muistorikkaimmat valtakunnalliset tapahtumat.
Tampereen alueen vastaavana toimi Malla Tuukkanen. Hän työskenteli puolipäiväisesti ja palkan maksoi raittiusjärjestö Sammon Takojat. Ohjaajakollektiivi oli aktiivinen ja palavereja oli paljon, niissä teimme hyviä päätöksiä, mutta niiden toteuttajien joukko oli pienehkö.
”Meidän” toimivia osastoja oli 18. Piirijärjestön osastojen määrä oli juhlava. Ajattelimme, että suurin osa osastoista oli perustettu enemmistön pitämiseksi piirin alueella sekä kuntien toiminta-avustusten turvaamiseksi. Myös valtakunnallisesti SDPL:n jäsenmäärä oli tärkeä, kun haettiin vuosiavustusta opetusministeriöltä.”
Toimintarahat talkootyöllä
”Rahaa Pioneeritoverin ympärillä toimiva kollektiivimme hankki monin tavoin: Järjestysmiehinä ja kahvion hoitajina Vuolteensillassa. Sitten oli joulumyyjäisiä, tarjoilua häissä ja syntymäpäivillä, kahvion pitoa isoissa järjestöjen tilaisuuksissa, kahviruletin pyörittäminen eri tilaisuuksissa, diskojen- ja tanssien järjestämistä, pullojen ja paperien keräämistä, kulttuuriesiintymisiä, askartelutuotteiden myyntiä.
Esimerkiksi hyvistä ”palkkapäivistä” sopii kulttuuriväen ja sivistyneistön seminaari Hervannan vapaa-aikatalolla 1979, saimme kahvion myynnillä 850 markkaa ja stykrokspalloista tehtyjä pioneerinukkeja myimme noin 450 kpl.
Yhtenä juhannuksena 1990-luvun taitteessa olimme Vuolteensillassa järjestysmiehinä ja työssä kahviossa, lisäksi saimme luvan kerätä pulloja juhla- alueelta ja telttakylästä. Keräsimme noin 9 800 pulloa. Palautimme ne Alkoon ja kulujen jälkeen tili oli noin 6850 mk. Valkeakosken alueen sisäpiiriläinen kysyi minulta, paljonko pullonkeräys tuotti. Tyhmänä vastasin rehellisesti, seuraavana vuonna he keräsivät itse pullot.”
Opiskelijajärjestöt
Opiskelijajärjestöt (P. R.)
Yhteiskunnallisen Korkeakoulun muutettua Tampereelle vuonna 1960, sen mukana tuli myös Helsingin Akateemisen Sosialistiseuran jäseniä, jotka perustivat Tampereen Akateemisen Sosialistiseuran (TASS). Vuonna 1965 se oli perustamassa SKDL:oon kuuluvaa Sosialistista Opiskelijaliittoa (SOL), joka tuolloin oli linjaltaan SKDL:n uudistusliikkeen kannattaja.
TASSin jäsenmäärä oli pieni ja se toimi varsin erillään Pohjois-Hämeen muista SKDL:n järjestöistä. Vuoden 1968 jälkeen nuorison vasemmistolaistuminen toi TASSille nopeasti paljon uusia jäseniä ja kannatusta opiskelijavaaleissa. Vuonna 1968 järjestön nimi muutettiin, siitä tuli Tampereen opiskelevat Sosialistit (TOS).
TOS:n ehdokkaita Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan vaaleissa syksyllä 1969. Takana kolmas vasemmalta TOS:n puheenjohtaja Markku Kärkkäinen. Edessä vasemmalla Aimo Minkkinen, tuleva Lenin-museon johtaja. Jako SKP:n enemmistön ja vähemmistön kannattajiin oli jo alkanut, mutta näissä vaaleissa molemmat osapuolet toimivat vielä yhdessä samassa vaaliliitossa. Molempia osapuolia yhdistävänä taustana oli kolme Lenin-julistetta. (Kuva: Kansan Arkisto)
SKP:n hajoamiseen johtaneen 15. edustajakokouksen (1969) jälkeen aatteellinen kahtiajako ”uudistajiin” (”revisionisteihin”) ja ”luokkakantaisiin” (”stalinisteihin/ taistolaisiin”) tuli myös TOS:n sisään. SKP:n vähemmistöä kannattaneet taistolaiset saivat enemmistön ylioppilaskunnan TOS:n edustajistoryhmässä ja usein myös TOS:n kokouksissa. SKP:n vähemmistön kannattajat saivat vuoden 1971 alussa haltuunsa siihen asti SKDL:n uudistajien hallitseman Sosialistisen Opiskelijaliiton. TOS olisi myös saattanut päätyä SKP:n vähemmistön linjalle, mutta tämä estettiin rajoittamalla taistolaisiksi epäiltyjen pääsyä järjestön jäseniksi.
TOS:n ulkopuolelle jätetyt tamperelaiset perustivat 1972 uudeksi SOL:n jäsenjärjestöksi Tampereen yliopiston marxilaiset ryhmät (TYMR). Tampereen Teknilliseen korkeakouluun oli jo aikaisemmin perustettu SOL:n taistolaista linjaa tukeva Tampereen kansandemokraattiset tekniikan opiskelijat (TAKTO), ja hiukan myöhemmin perustettiin TASTO
TOS jättäytyi pois keskusjärjestöstään Sosialistisesta Opiskelijaliitosta ja perusti muiden paikkakuntien enemmistöläisten kesken uuden rinnakkaisen valtakunnallisen keskusjärjestön (Kansandemokraattiset Opiskelijat eli KOJ). Näin opiskelijaliikkeestä tuli ainoa kansandemokraattisen liikkeen osa, jossa vuodesta 1972 alkaen toimittiin täysin erillisissä perus- ja keskusjärjestöissä. Sekä valtakunnallisesti että Tampereella SOL oli 1970-luvulla selvästi vahvempi kuin KOJ, Tampereen yliopistossa 1975 opiskelijavaalien äänimäärien suhteessa 1064-601.
Marxilaisen ja edistyksellisen kirjallisuuden myyntiä järjestettiin Tampereen yliopistolla säännöllisesti. (Kuva: Isto Johansson/Työväenmuseo Werstas)
Kommunistien ja kansandemokraattien vahva kannatus Tampereen yliopistossa oli poikkeuksellista muuhun maahan verrattuna: yhteiskannatus Tampereen yliopiston opiskelijavaaleissa oli parhaimmillaan yli 37 prosenttia. Osaltaan se perustui siihen, että Tampereen yliopiston yhteiskunnallisesti painottunut opetustarjonta veti yliopistoon keskimääräistä enemmän työväenluokasta ja keskikerroksista lähtöisin olleita vasemmistolaisia nuoria (ks. Kontula).
Opiskelijat osoittavat mieltään pankkien suorittamia opintolainojen leikkauksia vastaan syksyllä 1976. (Kuva: Kansan Arkisto)
1970-luvun lopulla sekä TOS että TYMR alkoivat heiketä ja menettää kannatustaan opiskelijoiden keskuudessa. Vaikka SKP ja SKDL hajosivat 1980-luvun puolivälissä, TOS ja TYMR lähenivät toisiaan, ja vuonna ??? ne yhdistyivät ja ottivat käyttöön vanhan nimen Tampereen Akateeminen Sosialistiseura (TASS). Siinä vaiheessa kannatus ja jäsenmäärä olivat pudonneet murto-osaan 1970-luvun huippuvuosista. Kirjallisuutta:
Hyvärinen Matti: Viimeiset taistot
Kontula Anna: Kuollut vaan ei kuopattu …
Luostarinen Heikki: Journalismin Suomi (70-l lopun yliopistovas.)
Raittila Pentti: Vasemman laidan toisinajattelijat
Tamperelaisen opiskelijaliikehdinnän historiaa TYMRin toimintasuunnitelmien- ja kertomusten pohjalta
TYMRin rekisteröitymiskokouksen päivämääräksi on kirjattu 20-21.9.1972, jolloin ensimmäinen kokonainen toiminnan vuosi oli 1973. Tuolloin TYMRin toiminnan mainittiin keskittyneen ennen kaikkea rauhantyöhön, sekä sen vahvistamiseen. TYMRin aloitteellisuudella demokraattisen opiskelijaliikkeen tunnukseksi nousi lause: “Tampereen yliopisto rauhan yliopistoksi”. Yliopistolla toimineiden järjestöjen rauhantyö aktivoitui konkreettisesti, sen jälkeen, kun TAMYn hallitus oli hyväksynyt rauhanvetoomuksen. TYMRiläisten kerrottiin vuoden 1973 aikana osallistuneen aktiivisesti Pohjois-Hämeen Rauhantyön keskuksen toimintaan levittämällä sen tilaisuuksista tietoa, sekä materiaaleja, sekä osallistui rauhanviikon järjestämiseen 8–14.lokakuuta 1973. Lokakuussa kerättiin myös nimiä kansalaisadressiin, jossa vaadittiin Pinochetin junttaa lopettamaan terrori, joka oli alkanut Chilen sotilasvallankaappauksesta 9.11.1973. Tälle tapahtuneelle nopeana vastareaktiona järjestettiin Chile – solidaarisuuskulkue 16. syyskuuta, johon myös TYMR osallistui.
Vuonna 1974 Chile-solidaarisuustyö jatkui edellisestä vuodesta nimellä “Chilen kansa ei ole yksin”. Ylioppilaskunnan järjestämässä Chile-keräyksessä TYMR keräsi noin 2000 markkaa, mikä ylitti kaksinkertaisesti muiden poliittisten opiskelijajärjestöjen keräämän summan yhteensä. Toukokuussa pysyvän Rauhanrahastokeräyksen alettua kerättiin siihen TYMRin toimesta yhteensä noin 3000 markkaa. Syksyllä puolestaan kerättiin nimiä juntan ja sen rikokset tuomitsevaan nimilistaan.
TYMRin jäseniä kehoitettiin liittymään PLYn jäseniksi, koska tämän katsottiin edistävän demokraattista ympäristöpolitiikkaa. Sisä- ja opiskelijapolittisesti TYMR osallistui SOLin piirin, sekä TSAJn (Tampereen seudun aluejärjestö) järjestämiin TES-iltamiin ja julkaisi vetoomuksen, jossa kaikkia opiskelijoita kannustettiin osallistumaan Tampereen keskustorilla 7.3.1974 järjestettyyn tulopolitiikan vastaiseen joukkokokoukseen. TYMR asettui myös Tampereen yliopiston ainoana poliittisena ryhmittymänä tukemaan kansallista opintotukiadressia, jonka tavoitteena oli opintotuen korottaminen. Tampereella adressiin kerättiin yli 2400 nimeä ja valtakunnallisesti yhteensä yli 30 000, mikä teki siitä opiskelijoiden siihen asti suurimman joukkomielenosoituksen Suomen hallituksen opintotukipoltiikkaa vastaan. Kansainvälisenä opiskelijan päivänä 12.marraskuuta yliopistolta keskustorille marssi noin 400 opiskelijaa hallituksen opintotukipolitiikkaa vastaan.
20.3.1975 järjestettiin opintolainajärjestelmän “umpikujallisen” tilanteen tiimoilta opintotukipäivä, jonka toimintamuotoina oli luentolakko, sekä paneelikeskustelu, jota seurasi noin 400 opiskelijaa. Tämän lisäksi lähetettiin joukkolähetystö opintotukilautakuntaan. Opintolainan vaihtoehdoksi nähtiin ainoana kannatettavana ratkaisuna opintopalkka. TYMRin jäseniä oli ottamassa osaa aktiivisesti myös keväällä 1975 järjestettyihin laajoihin vuokraboikottikamppailuihin, joiden voitokkaista tuloksista mainittiin, vuokrankorostusten lykkäämiset, korotusten alentamiset, sekä asumistukilain muutos.
Keväällä 1976 TYMR antoi kaiken tukensa palkankorotusten puolesta ja tulopolitiikkaa vastaan taisteleville työläisille, mutta erityisesti järjestön mainitaan tukeneen elintarviketyöläisten voimakasta taistelua. Syksyllä järjestetyissä kunnallisvaaleissa yhdistyksen Mervi Viteli pääsi kaupunginvaltuustoon. Keväälläkin käynnissä ollut opintotukikamppailu kulminoitui 14.syyskuuta aiheen puolesta järjestettyyn mielenosoitukseen, johon osallistui noin 2000 opiskelijaa. Myös opintotukiadressi, jonka keräämisessä TYMR oli aktiivisesti mukana, keräsi Tampereelta yli 22 000 allekirjoitusta.
1977 vuodesta eteenpäin toimintakertomuksissa merkittävinä tapahtumina mainitaan SKPn liikkeelle laskeman neutronipommin vastaiseen adressiin nimien kerääminen, sekä toteutettu taksvärkki Chilen ja eteläisen Afrikan kansojen hyväksi. Aseriisunnan puolesta kamppailtiin euro- ja risteilyohjusten vastaisen työn puitteissa. Myös SALT 2- sopimuksen ratifioimiseksi oli toimintaa.
Arkistotiedot:
TYMR Toimintasuunnitelmat/ Toimintakertomukset 1973-1980. Kansan arkisto 17.6.2025 (Tampereen Yliopiston Marxilaisten Ryhmien arkisto Da:1 ja Db:1), sekä 18.6.2025
VTP3 