Tässä osiossa kuvataan vasemmistolaisen työväenliikkeen näkökulmasta Pohjois-Hämeen poliittisia tapahtumia, työpaikka- ja ay toimintaa sekä keskeisten joukkoliikkeiden ja -järjestöjen toimintaa. Poliittisten järjestöjen toiminta on pääosin omalla sivullaan
(avaa sivu 5 Järjestöhistoriaa).
Sisällys:
- 1944-50
- Keskitysleiristä järjestöjä rakentamaan
- Surmattujen muistotilaisuudesta
suuri mielenilmaus sotaa vastaan - Vappu 1945 – yhteinen vappujuhla
- Ammatillisen järjestäytymisen aika sodan jälkeen
- Haarlan lakko ja kansalaiskokous 1945
- Kiistelty ja kiitetty Lenin-museo
- Talkootyön tuloksena syntyi oma järjestötalo, “Järkkäri”
- Sosialidemokraateista SKDL:oon siirtyneitä yhdistyksiä
- 1951-60
- 1961-70
- 1971-80
- Vietnam-solidaarisuus vei nuorisoa vasemmalle ja työväenjärjestöihin
- Tehtaat kommunistien joukkokannatuksen perustana
- Metallin lakko avasi lakkotaistelujen vuosikymmenen
- Elintarvikelakko 1976
- Laaja rintama EEC-vapaakauppasopimusta vastaan
- Asukasliitto esimerkkinä 1970-luvun uusista joukkoliikkeistä
- Vappu 1975 oli optimismin aikaa
- 1981-90
- Temaattisia juttuja ja/tai kuvia (kaikilla vuosikymmenillä)
- Lauluryhmiä ja muuta kulttuuritoimintaa
1944-50
Jatkosodan päättyminen ja välirauha syyskuussa 1944 mullisti vasemmistolaisen työväenliikkeen toimintaedellytykset Suomessa, luonnollisesti myös Pohjois-Hämeessä. Kommunistit saivat puolentoista vuosikymmenen maanalaisuuden jälkeen täydet toimintaoikeudet, poliittiset vangit vapautettiin ja myös rintamalla olleet vasemmistolaiset tulivat mukaan toimintaan.
Jo ennen välirauhansopimusta vankiloissa ja keskitysleireillä olleet kommunisit olivat pohtineet sodan jälkeisen toiminnan järjestämistä. Kun katuvalot 19. syyskuuta monen vuoden tauon jälkeen syttyivät, Tampereella oltiin jo valmiita toimintaan.
”Sinä yönä ei nukuttu. Se kului suunnitelmien tekoon. Kaikki ne liittyivät järjestötoimintaan, jota olimme vuosien aikana pohtineet. Erikoisesti kiihotti ajatus, että SKP tulee nyt julkiseksi, että päästään rakentamaan siitä joukkopuoluetta”, Leo Suonpää muistelee SKP:n Tampereen piirin 30-vuotisjuhlakirjassa.
1940-luku oli työväen ammatillisten ja poliittisten järjestöjen rakentamisen aikaa, se oli vasemmiston ja keskustan kolmen suuren puolueen yhteishallituksen aikaa. Se oli myös niin valtakunnallisella kuin paikallistasolla ystävyyteen ja yhteistyöhön perustuvien uudenlaisten suhteiden rakentamista Neuvostoliittoon.
Marraskuusta 1944 vuoden 1948 eduskuntavaaleihin asti SKDL oli mukana kaikissa kolmessa hallituksessa; vuosina 1946-48 SKDL:n Mauno Pekkala oli jopa pääministerinä. Yhteistyö hallituskumppanien kanssa ei ollut kuitenkaan kitkatonta.
Aluksi valmisteltiin joitakin tärkeitä uudistuksia, esimerkiksi lapsilisäjärjestelmä. SDP kävi eri tasoilla taistelua kommunisteja vastaan ja saavutti enemmistöaseman ammattiyhdistysliikkeessä, Työväen Urheiluliitossa ja osuustoimintaliikkeessä.
Kansainvälinen kylmä sota ja siihen liittyen Suomessa SDP:n Jo riittää -kampanja johtivat SKDL:n vaalitappioon 1948. Kolmen suuren yhteistyö päättyi, vasemmisto jakautui jyrkästi kahtia ja kommunistit liittolaisineen jäivät järjestöllisesti vahvaksi mutta poliittisista päätöksentekokoneistoista eristetyksi saarekkeeksi.
Keskitysleiristä järjestöjä rakentamaan
Tamperelainen Arvi Laakso oli ollut jo 14-vuotiaana punakaartin lähettinä, liittynyt maanalaisen SKP:n jäseneksi vuonna 1923 ja työskennellyt 20- ja 30-luvuilla monenlaisissa vasemmistolaisten järjestöjen tehtävissä, mm. vasemmistotyöväen lehtien toimittajana ennen kuin ne lakkautettiin. 30-luvulla Laakso oli useaan otteeseen poliittisena vankina, ja sotavuodet hän vietti poliittisena vankina turvasäilössä ja keskitysleireillä. Laakso kertoo noista ajoista muistelmissaan Hämeen Yhteistyössä vuonna 1978.
Laakso kertoo poliittisten vankien viemisestä rintamalle ”Pärmin pataljoonaan” miinanpolkijoiksi. Osa vangeista kaatui, osa (mm. Arvin veli Eino Laakso) loikkasi rintamalinjan yli Neuvostoliiton puolelle. Arvi Laakso itse haavoittui ja sairaalajakson jälkeen hänet vietiin Aunuksen lähelle Koveron keskitysleirille. Poliittisten vankien olot siellä ja erityisesti sitä ennen Säämäjärven leirillä olivat taistelua ”nälkääntappamisyrityksiä” vastaan. Vangit söivät horsmia, vehkajuuria, nokkosia, sieniä ja pettuakin, kaivoivat maasta useita kuukausia vanhoja hevosen raatoja ja keittivät niistä sekä käärmeistä, oravista ja sammakoista ruokaa henkensä pitimiksi.
Rintamatapahtumat alkoivat kuitenkin vaikuttaa myös poliittisten vankien oloihin. Arvi Laakso kertoo:
”Tietojen saanti ulkomaailman tapahtumista oli leirin johdon taholta pyritty täydellisesti estämään. Harvoin saapuvat kirjeet sensuroitiin tarkkaan, metsästä halkoja ajavien sotilaiden läheisyyteen meno oli ampumisen uhalla kielletty jne. Ja kuitenkin, kun sitten tapahtui Stalingradin käänne, näkyi se selvästi meidän kasvoistamme. Leirin johto oli raivoissaan, kun se ei saanut selville, mistä me tietomme saimme.” (HY 26.9.1978)
Vapaus häämöttää
Laakso kuvaa, miten puna-armeijan yleishyökkäyksen alkaessa kesäkuun alkupuolella 1944 Kannaksella oli selvää, että suomalaisille tulee kiireinen lähtö valloittamiltaan alueilta.
”Meidän leiriläisten keskuudessa herätti jännitystä se, mikä olisi meidän kohtalomme tässä tilanteessa. Olihan olemassa se mahdollisuus, että pidättäjämme ryhtyisivät tässä tilanteessa tuhoamistöihin. (—)
Rintaman lähentyminen näkyi selvästi leirin päällystön ja vartijoiden hermostuneisuutena sekä evakuointivalmisteluina. Ja sitten viikko yleishyökkäyksen alkamisen jälkeen 18.6.1944 aloitti meidän kolonnamme täyspakkaukset selässä marssin kohti Suomea. (—)
Kolonnamme marssi öisin 25-30 kilometrin taipaleita linjaa Nurmoila–Kiimaselkä––Vitele–Rajakontu–Salmi–Pitkäranta–Suistamo–Värtsilä. Päivät levättiin jossain tyhjentyneessä vankileirissä tai talossa. Heikommat tahtoivat sortua matkalla , mutta jakamalla heidän taakkansa toisille pääsivät kaikki 242 km matkan jälkeen Värtsilän asemalle. Juhannusaattona paloi meidän ”kokossamme” Pitkärannassa monien poikien katajasta tai tammesta tekemät taidokkaat askartelutyöt, joita ei enää jaksettu kantaa eteenpäin. Jopa partakoneen teriäkin heitettiin pois repun painon keventämiseksi. Vartijat pitivät tarkkaa huolta siitä, ettei risaisintakaan valtion varustetta heitetty pois. (—)
Värtsilän asemalla meidät lastattiin härkävaunuihin, ovet pantiin lukkoon ja ikkunaluukut naulattiin kiinni. Seurasi viiden vuorokauden matka kuumissa ja mm. kalkkisissa vaunuissa. Vettä ei saanut pyytämälläkään, vaikka juna väliin seisoi paikalla, jossa ratapenkere oli rakennettu järven halki. Parkanon asemalla kolonnamme purettiin vaunuista ja alkoi juoksumarssi 28 km päässä olevaan Karvian varavankilaan. (—)
Tämän jälkeen alkoi melko normaali varavankilaelämä. Ruoka parani ja saimme ottaa myös ulkopuolelta paketteja. Omaiset saivat käydä myös tapaamassa. Työssä kävimme suolla, mutta iltaisin järjestettiin opiskelua, jota varten saimme vastaanottaa kirjoja ulkopuolelta. Ajankohtaisena asiana oli myös suunnitella SKP:n julkisen toiminnan aloittamista, sillä ”taivaan merkit” olivat jo selvästi näkyvissä. Syyskuun 19. päivänä aukenivat sitten vankilan portit ensimmäiselle ryhmälle meidän miehiämme ja sitten vapautettiin joukkomme 40-60 miehen päiväryhmissä. Omassa ryhmässäni 26.9. vapautui 90 miestä.” (HY 29.9.1978)
Oman lehden päätoimittajaksi
”Vapauduttuamme oli kiireesti ryhdyttävä työhön julkiseksi päässeen SKP:n johdolla. Edessä olivat eduskuntavaalit ja oli luotava vaalityötä johtava elin. Sellaiseksi perustettiin SKDL:n vaalipiirikomitea. Pyrittiin myös aikaansaamaan oma sanomalehti, mutta ensi kiireessä sovittiin Pohjois-Hämeen sivujen toimittamisesta ja kustantamisesta Vapaan Sanan yhteydessä. Piirisihteerin toimen ohella sain minä näiden sivujen toimittamisen huolekseni. Ensimmäiset vaalit toivat olosuhteet huomioiden hyvän tuloksen, sillä kolme edustajaa saatiin lävitse Pohjois-Hämeestä.
Ponnisteluja oman lehden aikaansaamiseksi tehtiin jatkuvasti, mutta vasta 7.1.1946 saatiin ensimmäinen oma, joskin pienikokoinen lehti päivänvaloon. Nimeksi annettiin Hämeen Yhteistyö, se ilmestyi 3 kertaa viikossa ja painettiin Helsingissä. (—) Kun porilaiset eivät saaneet näin pian omaa lehteään, ilmestyi lehtemme välillä Hämeen-Satakunnan Yhteistyönä. Oman painon valmistuttua Poriin alkoi siellä ilmestyä Satakunnan Työ, ja myös meidän lehtemme muutti 1948 Poriin.
Pyrkimyksenämme oli kuitenkin painopaikan saaminen Tampereelle, ja vihdoin 2.6.1949 Ilmestyi ensimmäinen Tampereella painettu lehti. Yhteistyö porvarillisen Tampereen Paperinjalostus ja Kivipaino Oy:n sujuikin hyvin aina toukokuuhun 1953 saakka.” (HY 21.9.1978)
(Arvi Laakson laajempi kuvaus Hämeen Yhteistyön perustamisvaiheesta teoksessa Taistelun tiellä –SKP:n Tampereen piirijärjestön 30-vuotisjuhlajulkaisu, s. 114–117)
Surmattujen muistotilaisuudesta suuri mielenilmaus sotaa vastaan
Kommunistit järjestivät uudenvuodenpäivänä 1945 ohranan sodan aikana surmaamien Kalle Lahtisen ja Jorma Johteisen muistotilaisuuden Kalevankankaan hautausmaalla. Paukkuvassa pakkasessa hautausmaalle marssi kymmeneksi tuhanneksi arvioitu joukko. Tilaisuus oli samalla mielenosoitus yhä jatkuvaa sotapoliitikkojen valtaa vastaan.
Vappu 1945 – yhteinen vappujuhla
Vappuna 1945 vietettiin Tampereella SAK:n, SDP:n ja SKDL:n yhteisiä vappujuhlia, joissa oli osanottajia ennätysmäärä. Seuraavan kerran ammattiyhdistysliikeja työväenpuolueet marssivat yhdessä vappuna Tampereella vasta 1990-luvulla.
Lainataan Kansan Lehden selostusta:
”Ennen määräaikaa kajahti Kauppakadulta reipas marssi: sieltä saapuivat läntisten esikaupunkien työläiset torvisoittokunta etunenässä kulkueena lippuineen kokoontumispaikkaan. Jo tämä kulkue teki mahtavan vaikutuksen, sillä siinä jo laskettiin olleen mukana noin 2300 osanottajaa. 18 järjestölippua ja kymmenkunta tunnuslausetta juhlisti läntisten esikaupunkien työläisten kulkuetta. Ennen lähtöä saapuivat Keskustorille myöskin kulkueiksi järjestäytyneinä Härmälän, Uudenkylän ja Messukylän työläiset järjestölippuineen.”
Kulkueita lähti siis eri puolilta kaupunkia ja ne marssivat Keskustorille, jossa ne yhtyivät ja jatkoivat edelleen Termopyleen kentälle Pyynikille. Marssiin osallistui 12 000 henkeä ja kentällä vappujuhlissa oli 25 000 henkeä.
Elokuva vuoden 1945 vappujuhlista
, Tampere välillä 3’55’’-5’05’’:
Ammatillisen järjestäytymisen aika sodan jälkeen
Vilho Hassinen muistelee sodasta paluun aikoja:
-”Yksi känni otettiin ensin kavereiden kanssa. Seuraavana päivänä oltiin krapulassa ja sitä seuraavana mentiin töihin.”
-”Vuoden 1944 loppu ja -45 alku olivat rankkaa ammatillista järjestäytymistä. Minäkin sain kerran omalta vuorolta ja toisiltakin 126 uutta jäsentä.”
-”Väki oli sellaista, että suurimmalla osalla ei ollut minkäänlaista järjestöelämän tuntemusta koulutuksesta puhumattakaan. Urheiluseuroissa oli tietysti oltu, kuka huvitoimikunnassa ja missäkin että jotain peukalotuntumaa oli. Nuorisoliitossa olleita oli myös.”
-”Olen jälkeenpäin ihmetellyt että hyvin sentään kaikki meni. Siinä tilanteessa kyllä monet luulivat että nyt aukeni taivas sitten kerralla. Vaatimukset olivat sitä luokkaa.”
Selvimmin ehdottoman oikeistovallan päättyminen maassa näkyi sodan jälkeen suurilla työpaikoilla. Työläiset liittyivät joukoittain ammattiyhdistyksiin. Maailmansotien välisenä aikana patoutunut ja sodan jälkeen syventynyt tyytymättömyys pääsi nyt purkautumaan. Työläiset vaativat korvausta menetyksistään. SAK kasvoi parissa vuodessa kymmenien tuhansien jäsenten järjestöstä satojen tuhansien jäsenten ammattiyhdistysliikkeeksi.
(Lainattu Takolaisten taipaleelta-kirjasta. Vilho Hassinen oli myöhempinä vuosikymmeninä mm. SKP:n piirikomitean ja keskuskomitean jäsen, Tampereen kaupunginvaltuutettu sekä keskeisesti mukana Paperiliiton johdossa).
Haarlan lakko
ja kansalaiskokous 1945
30.6.1945 kirjoitettiin Sosialidemokraattien Kansan lehdessä, että 29.6. 1945 kello 16:30 oli Tampereen Ammatillisen Paikallisjärjestön (TAP) toimesta kutsuttu Tampereen, sekä lähialueiden työläisiä Tampereen keskustorille kansalaiskokoukseen keskustelemaan, sekä vauhdittamaan läsnäolollaan Haarlan kirjekuori- ja paperinjalostustehtaan sitkeäksi kuvatun lakon pikaista ratkaisua työntekijöiden kannalta myönteisesti.
Lakkolaisten vaatimuksena oli palkan korottaminen vastaamaan muuttuneita elinkustannuksia. Tähän Haarla ei ollut suoraan suostunut. Lakko oli alkanut perjantaiaamuna 11.5 ja se oli jatkunut yhtäjaksoisena 49 päivää. 29.5. Tampereen metallityöväen ammattiosasto oli päättänyt ryhtyä tukemaan Haarlan lakkolaisia avustustoiminnalla
29.6. väki kokoontui lakkolaisia tukevaan kansalaiskokoukseen. Eri puolilta kaupunkia riveihin järjestäytyneet Keskustorille saapuneet työntekijät kantoivat tunnuksia ja kylttejä, joissa luki muun muassa: “Haarlan tehtaat on yhteiskunnallistettava”, “Alas fasistinen työnantaja Haarla” ja “Haarlan lakkolaisten puolesta”.
Keskustorille kertyi mielenosoittajia hyvissä ajoin ennen kansalaiskokouksen alkua, ja kaikkiaan paikalla oli noin 15 000 työläistä. Kokouksen avasi Tampereen ammatillisen paikallisjärjestön puheenjohtaja Paavo Rosman, joka siirtyi puheenjohtamaan kansalaiskokousta, jonka päämääränä oli yhteisen kokouksen julkilausuman hyväksyminen. Yleisön vaatimuksesta tilaisuus päättyi yhteislauluun “Kansainvälinen”.
Tilaisuutta valokuvannut Matti Poutvaara taustoitti kuviensa tiedoissa tapahtuman olleen ensimmäisiä Tampereella järjestettyjä suuria sodanjälkeisiä lakkoja. Haarlan kirjekuori- ja paperinjalostustehtaassa lakko kosketti tehtaan kaikkia 226 työntekijää, joista 211 oli järjestäytyneitä.
6.7. uutisoitiin, että edellisenä päivänä lakon osapuolet olivat hyväksyneet välitysmiehen uuden sopimusehdotuksen, jolloin lakko virallisesti päättyi ja suunnitteilla ollut yleislakko myös raukesi.
(Kansan lehti 13.5., 30.5. ja 6.7. 1945)
Kiistelty ja kiitetty Lenin-museo
Ajatus jonkinlaisesta Lenin-museosta syntyi heti sodan jälkeen. Museon paikaksi kaavailtiin Tampereen Työväentaloa, koska se oli paikka, jossa Lenin ja Stalin tapasivat toisensa ensimmäisen kerran bolsevikkien konferenssissa v.1905. Seuraavana vuonna samassa paikassa pidetyssä konferenssissa Lenin antoi ensimmäisen kerran lupauksen Suomen itsenäisyydestä.
Varsinaisen aloitteen museon perustamisesta teki sähköasentaja V. Vahlman SN-Seuran Tampereen osaston kuukausikokouksessa 28.2.1945. Museota ehdotettiin perustettavaksi siihen huoneistoon, jossa Lenin ja Stalin olivat kohdanneet ja jossa sillä hetkellä toimi biljardisali.
Työväentaloa ylläpitävä Työväenyhdistys suhtautui aluksi vastahakoisesti hankkeeseen, mutta syyskuussa 1945 allekirjoitettiin vuokrasopimus. Museon avajaiset pidettiin 20.1.1946. Keskustelua herätti museon nimi, joksi oli ehdotettu mm. Lenin-Stalin-museota. Lopulta museon nimeksi kuitenkin tuli Lenin-museo. Aineistoa näyttelyn pystyttämiseksi saatiin Moskovan Lenin-keskusmuseosta. Näyttelyssä oli esillä Leninin elämään ja työhön liittyviä kuvia ja asiakirjoja.
Ensimmäisenä vuonna kävijöitä oli 10 500, seuraavana vuonna kävijämäärä putosi puoleen ja siinä se pysyi vuosia. Kävijät olivat pääosin ryhmiä työväen järjestöistä.
Kun neuvostoturistien ryhmämatkat Tampereelle lisääntyivät, heidän ohjelmaansa tuli käynti Lenin-museossa. Kaikille ryhmille järjestettiin venäjänkielinen opastus.
1970-luvulla ihmisten yhteiskunnallisen aktiivisuuden lisääntyessä suomalaistenkin kiinnostus Lenin-museota kohtaan kasvoi. Niinpä alkuvuosien 4000-5000 kävijän määrä nousi yli 20 000 kävijään. Museon koko kasvoi sen saadessa tilat kirjastolle ja tutkimustoiminnalleen.
Monelle oikeistolaiselle Lenin-museon olemassaolo oli kova paikka. Eduskunnassa tehtiin useita esityksiä museon valtionavun leikkaamiseksi. Neuvostoliiton lakattua olemasta 1990-luvun alussa käytiin keskustelua Lenin-museon tarpeellisuudesta, mutta siinä vaiheessa sitä pidettiin jo yleisöä vetävänä matkailukohteena ja museo sai jatkaa toimintaansa.
Jotain museon arvostuksesta kertoo, että siellä on vuosikymmenien aikana vieraillut useita Neuvostoliiton johtohenkilöitä: Bulganin, Hruštšov, Brezhnev ja avaruuslentäjä Juri Gagarin. Museo sai 1986 neuvostoliittolaisen ’Kansojen ystävyyden kunniamerkin’.
Taloudellisesti ottaen 1980-luku oli museon parasta aikaa: vuosikymmenen alussa tehtiin museon peruskorjaus ja uudistettiin näyttely, jolloin tehtiin Lenin ja Suomi-sali, jossa käsiteltiin Leninin suhdetta ja vaikutusta Suomeen. Myös museon oma tutkimustyö pääsi alkuun, mutta 1990-luvun lama valtionavun leikkauksineen pakotti luopumaan tutkijantoimesta ja museon työntekijöiksi jäivät museonjohtaja ja museoamanuenssi.
Käytäntönä oli, että museonjohtajat olivat kommunisteja ja museon johtokunnan puheenjohtaja oli opetusministeriön nimeämä, yleensä sosiaalidemokraatti. Kolme johtokunnan jäsenistä oli SN-seuran nimeämiä ja yhden nimesi Tampereen kaupunki.
Aikaisemmin museo oli Suomi-Neuvostoliitto-seuran omistuksessa, vuonna 2014 se siirtyi Työväenmuseo Werstaan alaisuuteen. Vuodesta 2025 tiloissa on toiminut idänsuhteiden historiaan keskittynyt Nootti-museo.
Kirjallisuutta:
Matti Vuorikoski: Juoksuhaudoista uussuomettumiseen. Suomi-Venäjä-seura 70 vuotta Pirkanmaalla
Talkootyön tuloksena syntyi oma järjestötalo, “Järkkäri”
Sodan jälkeen järjestöväellä oli huutava puute toimisto-, kokous- ja juhlatiloista. Niinpä kansandemokraattiset järjestöt perustivat Tampereen Järjestöyhdistyksen, joka oli uuden järjestötalon rakentamisen taustavoima. Rahoituksen saamiseksi laskettiin liikkeelle järjestölainavelkakirjat, joita järjestöt merkitsivät innokkaasti nimiinsä.
Rakentaminen aloitettiin 1.4.1949 ja rakentaminen tehtiin kokonaan talkootyönä. Rakennusmateriaaleista oli huutava pula ja laudoitukseen käytettiin jopa 30-senttisiä laudanpätkiä. Talkoisiin osallistuneet pikkupojat oikoivat työmailta saatuja vanhoja nauloja, jotka käytettiin sitten uudelleen. Talon rakentamiseen käytettiin 42 251 talkootuntia ja rakennus maksoi 3 277 000 markkaa.
Talo vihittiin käyttöön 4.-5.3.1950, jonka jälkeen kansandemokraattiset järjestöt pääsivät muuttamaan taloon valmistuneisiin toimistoihinsa. Myös juhlasali otettiin heti tiiviiseen käyttöön: iltaisin siellä harrastettiin yhteislaulua, tanssiharjoituksia sekä ohjelmallisia iltamia. Viikonloppuisin oli kolmena iltana tanssit. Moni tamperelainen parisuhde on saanut alkunsa ’Järkkärin’ tansseissa.
Järjestötalo oli järjestöjen käytössä vuoteen 1968. Silloin valmistui Näsilinnankadulle uusi ’Keskustalo’ ja järjestöjen toiminnot siirtyivät sinne. Tampereen kaupunki osti vanhan talon 1968 ja sen jälkeen se tunnettiin Sorin nuorisotalona.
SORIN NUORISOTALO Rakennushistoriallinen selvitys – Tampereen kaupunki
Myös muualle Tampereelle rakennettiin 1940-50-luvuilla kansandemokraattien ja heitä lähellä olevien järjestöjen omia työväentaloja: ainakin Uudenkylän Tapiola, Härmälän Kulttuuritalo, Lamminpään osuuskunnan talo, Lielahden työväentalo. Näistä Tapiola ja Lamminpään osuuskunnan talo olivat vielä vuonna 2026 pystyssä ja toiminnassa.
Joissakin tapauksissa sosialidemokraattisten työväenyhdistysten talot siirtyivät järjestöjen mukana kansandemokraattien hallintaan. Tällaisia olivat ainakin Kuljun työväentalo (rakennettu jo 1905), Työväenyhdistys Tulevaisuuden Sointula Ruoveden keskustassa, Ylöjärven työväentalo, Kilvakkalan työväentalo Ikaalisissa.
Sosialidemokraateista SKDL:oon liittyneitä yhdistyksiä
Heti sotien jälkeen SKDL:n ja sosialidemokraattien kanssa oli yhteistyötä, järjestetttiin yhteisiä vappujuhlia ja muutakin. Samalla käytiin kovaa kamppailua järjestöistä ja niiden jäsenistä. Entisiä sosialidemokraattien kannattajia ja äänestäjiä siirtyi tuhansittain SKDL:n kannattajiksi.
Pohjois-Hämeessä SDP:hen kuuluneita työväenyhdistyksiä (ja niiden mukana työväentaloja) siirtyi SKDL:oon enemmän kuin muualla Suomessa. Ainakin seuraavat yhdistykset vaihtoivat puoluetta:
Työväenyhdistys Koitto r.y. (Eräjärvi, perustettu 29.11.30, eronnut Sosialidemokraateista, Hyväksytty 4.4.1945 SKDL:n paikallisosastoksi)
Kyröspohjan työväen yhdistys (Hämeenkyrö, eronnut Sosialidemokraateista, Hyväksytty 18.12.48).
Haukijärven työväenyhdistys, (Hämeenkyrö, eronnut Sosialidemokraateista 24.2.1952)
Kilvakkalan demokraattinen työväenyhdistys (Ikaalinen, eronnut Sosialidemokraateista, sääntöjen muutos jätetty 8.9.47)
Kuljun työväenyhdistys myöh. Lempäälän Kuljun Työväenyhdistys (Lempäälä, eronnut Sosialidemokraateista, sääntömuutos jätetty 25.6.47, nimi muuttui 30.8.50)
Luopioisten työväenyhdistys Taisto (Luopioinen,perustettu 1906, eronnut Sosialidemokraateista, sääntömuutos jätetty 15.9.47)
Luopioisten kirkonkylän Työväenyhdistys (Luopioinen, eronnut Sosialidemokraateista 1.2.48)
Pirttijärven Työväenyhdistys r.y. (Ruovesi, eronnut Sosialidemokraateista 23.2.47)
Syvinkisalmen Työväenyhdistys(Ruovesi, perustettu 1906, eronnut Sosialidemokraateista, sääntömuutos jätetty 1.9.47)
Sahalahden työväenyhdistys Toivola r.y. (Sahalahti, eronnut Sosialidemokraateista, sääntömuutos jätetty 4.9.47)
Mäntyperän Työväenyhdistys (Vilppula, perustettu 1906, eronnut Sosialidemokraateista, sääntömuutos jätetty 4.9.47)
Vilppulan Eteenpäin Työväenyhdistys(Vilppula, perustettu 1907, eronnut Sosialidemokraateista 12.1.47)
Vahannan Työväenyhdistys (Ylöjärvi, eronnut Sosialidemokraateista 13.2.49)
Ylöjärven Työväenyhdistys (Ylöjärvi, eronnut Sosialidemokraateista 26.2.50)
Kurjenkylän Työväenyhdistys (Virrat, Loikannut SYP, hyväksytty mukaan 7.6.53)
Virtain Työväenyhdistys (Virrat, perustettu 20.12.1919, eronnut Sosialidemokraateista 20.2.48, hyväksytty SKDL:n paikallisosastoksi 8.12.48)
1951-60
1950-luvulla SKP ja kaikki kansandemokraattiset järjestöt olivat vahvoja, mutta valtakunnan politiikassa kansandemokraatit olivat pääosin eristyksissä poliittisesta päätöksenteosta. Merkittävää vaikutusvaltaa saattoi olla joidenkin kuntien hallinnossa, mutta esimerkiksi Tampereella kokoomuksen ja sosialidemokraattien aseveliakseli pyrki syrjäyttämään kommunistit kaikesta päätöksenteosta.
Urho Kekkosen valinnassa presidentiksi vuonna 1956 SKDL:n edustajat vaikuttivat ratkaisevasti. Vuoden 1958 eduskunnan lapsilisäkeskustelussa SKDL pystyi oppositiosta käsinkin vaikuttamaan, mikä myös osaltaan auttoi SKDL:n vaalivoittoon saman vuoden eduskuntavaaleissa.
Ammattiyhdistysliikkeessä ja Työväen Urheiluliitossa SKDL:lla oli vahvat asemat, mutta vastakkainasettelu sosialidemokraattien kanssa heikensi vaikutusvaltaa.
Ay-liike hajallaan:
Finlaysonin tekstiilityöläiset 1950-luvulla kolmessa ammattiliitossa
Vuoden 1948 eduskuntavaaleissa poliittinen työväenliike jakautui jyrkästi kahtia, ja sama kahtiajako sosialidemokraattien ja kommunistien kesken ilmeni vastakkainasetteluna ja valtataisteluna ammatillisessa liikkeessä. Finlaysonin Tampereen tehtaalla työskennellyt kutoja muistelee ammatillisen liikkeen hajanaisuutta 1950-luvulla:
”Ensimmäisen kerran tulin valituksi luottamushenkilöksi sodan jälkeen Kutomaliiton aikana, ja toimin tässä tehtävässä niin kauan kuin Kutomaliitto hoiteli näitä asioita. Sehän erotettiin sitten poliittisten riitojen takia SAK:sta. Kutomaliitto oli vasemmistolaisten hallussa.
Me jouduimme kaikki paitsioon, ja sosialidemokraattinen Neuleliitto alkoi hoidella asioita. Kymmenen vuotta sosialidemokraatit sitten riitelivät keskenänsä, jolloin sieltä lähti TPSL. Se osa, joka Finlaysonilla lähti Neuleliiton osastoista ja meni perustamaan Tekstiililiittoa, oli niin pieni, etteivät ne olisi pystyneet itsekseen asioita hoitelemaan. Vähitellen ne ottivat meitä entisen Kutomaliiton jäseniä mukaan ammattiosastoihin; mehän emme Neuleliittoon ollenkaan päässeet, olimme mustalla listalla.
Meillä ei kyllä ollut tässä Tekstiililiitossakaan silloin mitään vaikutusmahdollisuuksia. Mutta minä olen ollut aina sitä mieltä, että ammattiasioiden hoitamisessa pitää olla mukana, ja niinpä me teimme kovasti jäsenhankintatyötä. Jäsenmäärä nousi huimaavasti, niin että meillä pian oli ammattiosastossa 750 jäsentä, kun Neuleliiton osastossa oli vain pari sataa.”
(Marja-Leena Mikkola: Raskas puuvilla, s. 119)
Kun ay-liike 60-luvun lopulla eheytyi, hajallaan kolmessa ammattiliitossa olleet Finlaysonin tekstiilityöläiset siirtyivät Tekstiilityöväen liittoon. 1970-luvulla myös poliittiset voimasuhteet keikahtivat, ja lähes 2000-jäsenistä Finlaysonin tekstiilityöväen ammattiosastoa johti kommunisti, ja myös tehtaan pääluottamusmies ja päätoiminen työsuojeluvaltuutettu olivat kommunisteja.
SKP:n Finlaysonin osaston 30-vuotisjuhla. Keskellä Eeva Makinen
Hämeen Yhteistyö omaan painotaloon
Tampereelle 1956
SKDL:n Pohjois-Hämeen piirijärjestön julkaisema Hämeen Yhteistyö -lehti oli painettu 1940-luvulla vuoroin Helsingissä ja Porissa, kunnes kesällä 1949 lehteä alettiin painaa Tampereen Paperinjalostus ja Kivipaino Oy:n kirjapainossa. Tampereelle pääsyn jälkeen lehden sisältö kehittyi ja ilmoitusmäärät sekä levikki kasvoivat. Päätoimittaja Arvi Laakso kirjoittaa SKP:n piirin juhlajulkaisussa vuonna 1974, kuinka lehden menestys johti siihen, että yhtynyt oikeistososialidemokraattien ja porvarien rintama pyrki tappamaan lehden:
”Ensimmäinen yritys tähän suuntaan oli Tampereen kaupungin ilmoitusten riistäminen Hämeen Yhteistyöltä lokakuussa 1952. Tässä yhteydessä valtuuston parvekkeet tyhjennettiin lehteämme puolustavista työläisistä. Vastustajat yrittivät saada myöskin ilmoittajat boikotoimaan lehteämme. Kun tämäkään ei tehonnut, pakotettiin Hämeen Yhteistyötä painava kirjapaino toukokuun lopussa 1953 häätämään hyvän asiakkaansa, jonka kanssa yhteistyö oli sujunut erittäin hyvin.
Lehteämme ei onnistuttu tappamaan, mutta joutui se jälleen muuttamaan Helsinkiin, tällä kertaa oman suunnan Kustannusosakeyhtiö Yhteistyön kirjapainoon. Täällä lehtemme pääsi 1956 alusta laajenemaan 4 kertaa viikossa ilmestyväksi.”
Hämeen Yhteistyötä painettiin taas Helsingissä reilut pari vuotta. Vuoden 1956 alussa valmistui Pohjois-Hämeen järjestöväen suurponnistus, oma kirjapaino Sanan Tie Kalevanrinteelle Takojankadulle.
(Kuva: Kauko Sihlman Työväenmuseo Werstas)
Painotalon rakentamiseksi työläiset tekivät 32 000 talkootuntia, lisäksi saatiin runsaasti lahjoituksia. Ensimmäinen lehti omassa painossa ilmestyi helmikuun alussa 1956, Vuoden 1958 alussa HY muuttui viisi kertaa viikossa ja 1960 alusta kuusi kertaa viikossa ilmestyväksi. Vuoden 1962 alusta saatiin Tampereen kaupungin ilmoituksetkin takaisin Hämeen Yhteistyöhön. (Taistelun tiellä –SKP:n Tampereen piirijärjestön 30-vuotisjuhlajulkaisu, s. 118–119; HY 21.9.1978)
Hämeen Yhteistyössä 5.3. uutisoitiin Josef Stalinin 2.3. yöllä sattuneesta aivoverenvuodosta, sekä siitä seuranneesta heikentyneestä terveydentilasta. Hämeen Yhteistyössä esitettiin tuolloin tervehdyksiä Stalinille: SKPn 4.3. päivätyssä tervehdyksestä vastasivat Ville Pessi ja Aimo Aaltonen, jotka toivoivat Stalinin tervehtyneenä palaavan maailman edistyksellisten voimien taistelun johtoon. SKDL lähetti sähkeen, jonka keskeisenä sisältönä oli lupaus tehostaa toimintaa rauhan turvaamiseksi. Tämän sähkeen allekirjoittivat Kusti Kulo, Hertta Kuusinen ja Eino Kilpi. Myös Elintarvikeliitto, sekä Metsä- ja Uittotyöväen liitto esittivät tervehdyksensä Stalinille koskien tämän terveydentilaansa.
Stalinin 5.3. tapahtunut kuolema uutisoitiin 7.3. ilmestyneessä Hämeen Yhteistyössä (lehti ilmestyi tuolloin kolme kertaa viikossa). Tieto kuolemasta oli levinnyt Tampereelle 6.3. aamulla, jonka jälkeen useilla työpaikoilla järjestettiin tilaisuuksia Stalinin muistoksi.
Ammattikoulun rakennustyömaan lounastauolla työläisten ilmoitettiin kokoontuneen kuulemaan Stalinin elämäntyöstä. Tampellan konepajalla, sen kaikilla osastoilla vietettiin muutaman minuutin hiljainen hetki. Kutomaliiton henkilökunta järjesti muistotilaisuuden, jonka pohjalta kirjoitettiin suruvalittelusähke.
Sähkeitä lähettivät myös SNDLn Pohjois-Hämeen piirijärjestö, SDNLn Tampereen piirijärjestö, Tampereen pioneeriohjaajakoulu, sekä Raholassa alueen demokraattiset järjestöt. Ilmarin tornien rakennustyömaalla pidetyssä muistotilaisuudessa oli osanottajia yli 200 työläistä, puhujana oli Lenin-museon hoitaja Hannes Juvonen. Hämeen Yhteistyössä Juvonen oli kirjoittanut, että ihmiskuntaa on kohdannut raskas menetys, kun edistyksen ja rauhan voimien nerokas johtaja J.V. Stalin on kuollut. Mutta Juvonen muistutti Stalinin työn elävän.
Uudenkylän Tapiolassa järjestettiin 8.3. muistotilaisuus Stalinin kuoleman takia.
Tampereen kaupungintalon ääriään myöten täynnä olleessa juhlasalissa järjestettiin Stalinin muistotilaisuus 9. maaliskuuta. Tilaisuudessa SKP:n piirisihteeri Leo Suonpää piti puheen Stalinin saavutuksista kiteyttäen: “Stalin on poissa- Stalinin työ elää.” Muistotilaisuudessa esiintyi Kanerva-kuoro, joka lauloi kappaleet: “Kultaseni” (georgialainen kansanlaulu), Aleksandrovin “Leninin lipulle”, sekä “Kantaatti Stalinille”. Lisäksi tilaisuudessa soitettiin Chopinin “Surumarssi”, sekä Sibeliuksen “Andante festivo”.
Lenin-museoon tehtiin lukuisia kunniakäyntejä Stalinin poismenon takia. Museon keskeiselle paikalle oli tuotu surukankain reunustettu kuva Stalinista, jonka edessä kävijät pitivät hiljaisia hetkiä. Lenin-museo ilmoitti järjestävänsä keskustelutilaisuuksia Stalinin elämäntyöstä 10. ja 13.3..
10.3. uutisoitiin lukuisista muistotilaisuuksista Tampereen työpaikoilla: Excelciorin konepajalla, Ahlqvistin konepajalla, Atan konepajalla, Kaven kenkätehtaalla, Ammattikoulun rakennustyömaalla ja Rantaperkiön kunnallisten asuntorakennusten rakennustyömaalla pidettiin hiljainen hetki. Hiljaista hetkeä pitivät myös Lielahden tehtaan rakennustyöläiset sekä Tampereen Hakan Sotkankadun rakennustyöläiset.
Hiljaisia hetkiä laajempia Stalinia kunnioittavia tilaisuuksia järjestettiin Ruutanan Kerholassa lyhyen muistotilaisuuden muodossa, Kaipion autokoritehtaalla (työläiset seisaallaan kunnioittaen Hannes Juvonen selostaessa Stalinin elämäntyötä) sekä Branderin kenkätehtaalla ruokailuaikana toteutettuna 15 minuutin muistotilaisuutena.
(HY 5.5., 7.3. ja 10.3.1953)
Stalin-kritiikki tuli vasta 1980-luvulla
Pioneeritoiminnassa 1950-luvulla ollut tamperelainen Kauko Laakso muistelee:
”Puolijumalahan Stalin oli suomalaisillekin sodan jälkeisinä vuosina, aina kuolemaansa saakka. Kun näitä tuli näitä kirjoja, Poika Tuomisia sun muita jotka kertoivat näitä hurjia tarinoita, mitä Neuvostoliitossa on tapahtunut, sitä ei voinut mitenkään uskoa. Ne on porvarien propagandaa, ajateltiin.
Ei ainakaan meidän pioneeritoiminnassa ollut mitään poikkipuolista sanaa Neuvostoliitosta tai Stalinista. Stalinin kuvia oli myös opintoaineistoissa, Stalinin ja Leninin elämäkerrat oli siellä. Stalinin kuvia ei sentään ollut pioneerien piirikokouksissa seinällä niin kuin puolueen piirikokouksissa ikonit oli seinällä. Siellä oli sekä venäläiset ikonit että suomalaiset ikonit: Aaltonen, Pessi, Hertta Kuusinen, ja muistelen että jossain kohtaa myös SKDL:n Kusti Kulo oli näissä kuvissa.
Kun Stalin kuoli 53, sen jälkeen oli keskustelua, että isä aurinkoinen ei niin puhdas ollutkaan. Ruvettiin vähän epäilemään, Poika Tuomisesta ja muista ajateltiin, että eiköhän siinä asiassa jotain perääkin ole vaikka siinä olisi liioittelua ja tahallista kärjistystä. Vuoden 56 paikkeilla alettiin jo keskustelemaan niistä asioista. Mutta kyllä se meni pitkästi vuoden 56 ohi ennen kuin kommunistit alkoivat tunnustamaan mitään väärinkäytöksiä tapahtuneeksi.
Avoin keskustelu Stalinista kauden rikoksista ja suomalaisten kommunistien kohtaloista tuli vasta 80-luvulla, en minä ainakaan ole ollut keskustelemassa Stalinista ennen sitä. Ei se 60-luvun alkupuolelle vielä kuulunut, kyllä se piilotettiin tarkoituksella, ettei olisi jääty naurunalaisiksi.
Moskovassa olin ensi kertaa nuorisofestivaaleilla vuonna 1957. Moskovassa kaikki toimi ja meitä pidettiin erinomaisen hyvin joka paikassa. Siellä oli elämyksiä jos jonkinlaisia ja pelkkää plussaa kaikista järjestelyistä, ei ollut kriittistä äänensävyä hiukkaakaan. Jälkeenpäin olen ihmetellyt sinisilmäisyyttäni, kun viikkokausia siellä oltiin ja mitään negatiivista ei nähty. Moskovaan mennessä ilmeisesti oli niin vahva usko Neuvostoliiton kaikkivoipaisuuteen.”
(Kauko Laakson haastattelusta 24.1.2018, haastattelijana Pentti Raittila)
Kansandemokraatit ratkaisivat presidentin valinnan
Kommunistit ja kansandemokraatit olivat 1950-luvulla poliittisesti paitsiossa valtakunnan politiikassa, mutta vuoden 1956 presidentinvaaleissa he olivat ratkaisijoina.
Kansandemokraattien taktiikka vuoden 1956 presidentinvaaleissa oli mielenkiintoinen: ensimmäisellä kierroksella äänestettiin omaa ehdokasta Eino Kilpeä. Toisella kierroksella SKDL:n valitsijamiehet jakoivat äänensä sosialidemokraattien Fagerholmille ja maalaisliiton Kekkoselle. Kolmannella kierroksella äänestettiin Kekkosta.
Näköala 9/1981[1]
Vuoden 1982 presidentinvaalien alla tamperelainen kansanedustaja ja vuoden 1956 presidentin valitsijamies Leo Suonpää kertoi SKP:n piirin Näköala-lehdelle vaalipäivän tapahtumista:
– Kommunistit tiesivät, että oma ehdokas Eino Kilpi ei tule valituksi. Yleisesti tiedettiin, että pyrimme siinä tapauksessa turvaamaan Urho Kekkosen valinnan.
Ensin pudotettiin Paasikivi
– Jos toisessakin äänestyksessä olisimme äänestäneet Eino Kilpeä, niin [Kokoomuksen mustana hevosena vaaliin tuoma] Paasikivi olisi tullut Kekkosen vastaehdokkaaksi kolmannessa äänestyksessä. Todennäköisesti silloin Kokoomuksen, sosialidemokraattien sekä molempien kansanpuolueiden äänillä Paasikivi olisi valittu. Sitä emme halunneet.
– Sen vuoksi jaoimme toisessa äänestyksessä kansandemokraattisten valitsijamiesten äänet Kekkoselle ja Fagerholmille, jolloin nämä tulivat ratkaisevaan äänestykseen ja Paasikivi putosi pois.
Leo Suonpää muistelee kriittisiä ja epävarmoja hetkiä ennen viimeistä vaalikierrosta. Kukaan ei ollut varma lopputuloksesta. Kommunisteille tilanne oli erityisen vaikea, kun vastakkain olivat sosialidemokraatti ja porvarina tunnettu maalaisliittolainen.
– Kommunistien kannalta tilanne oli hankala lopullisen äänestyspäätöksen tekemiseksi. Jos olisimme ”turhaan” äänestäneet Kekkosta ja Fagerholm olisi kuitenkin valittu, olisivat sos.dem. työläiset kentällä kyselleet, miksi vastustimme ”vasemmiston” presidentin valintaa.
– Vielä ennen kolmatta äänestystä jatkuivat neuvottelut. Pidimme tärkeänä, että sosialidemokraattien kanssa keskustellaan presidentin valinnan yhteydessä myös tulevasta ulkopolitiikasta ja yhteistyöstä, Suonpää kertoo. Mutta vasemmistopuolueiden keskinäiset välit olivat vuodesta 1948 olleet poikki.
– Sosialidemokraattien neuvottelijoiden puheenjohtajana oli Väinö Tanner. Hän istui eduskunnan kahvilassa ja kieltäytyi keskustelemasta kommunistien kanssa näistä asioista.
Suonpää haki
kirjeen takaovelta
Leo Suonpää kertoo mielenkiintoisesta yksityiskohdasta ennen kolmatta äänestystä.
– Neuvottelutauko oli kestänyt tunteja ja arvailtiin lopputulosta. Eduskunnan puhelimet olivat suljettuina, eikä sisään päässyt enää ketään talon ulkopuolelta.
– Kun ryhmässämme oli useita vankilakokemuksen saaneita, ei tiedonvälitys voinut olla eduskuntatalonkaan muurien estämää, Suonpää huomauttaa.
– Ilmeni, että piti saada eräs ryhmälle tuleva kirje sisälle. Valitsijamiehillä oli tietysti oikeus kulkea talosta ja palata takaisin. Ryhmän puheenjohtajan kehotuksesta kävin talon takaoven kautta hakemassa kyseisen kirjeen eräältä yleisesti tunnetulta henkilöltä…
– Annoin kirjeen Hertta Kuusiselle, läsnä oli myös Ville Pessi. Heti tämän jälkeen pidetyssä ryhmän kokouksessa yksimielisesti päätettiin äänestää Urho Kekkosta.
– Kansandemokraatit ratkaisivat tuloksen, Suonpää sanoo. (—) Meidän ratkaisumme ja toimintamme varassa oli, tuliko presidentiksi Paasikivi, Fagerholm vai Kekkonen. Kulunut aika on osoittanut, että ratkaisumme oli oikea.
(Lähde: Näköala 9/1981)
Yleislakko 1956
Kekkosen valintaa seurasi 19 päivää kestänyt yleislakko. Tampereen tehtaat ja liikenne seisoivat ja tuhannet ihmiset osoittivat mieltään hintojen nousua vastaan, palkankorototusten puolesta. Tampereen Metalli-Seiskan historiikki kuvaa tilannetta:
“Tammikuun viimeisenä päivänä osasto 7 havahtui: työehtosopimusesitykset oli jätetty liitolle joulukuussa. Vuoden vaihteessa kohosivat vuokrat 26 prosentilla, maidon ja kaikkien maitotaloustuotteiden hinnat nousivat, samoin perunan ja eräiden muiden elintarvikkeiden. (—)
SAK vaati yleislakon uhalla hintavyöryn pysäyttämistä ja korvaamista palkansaajille. Osasto 7 toimikunta järjestäytyi lakkotoimikunnaksi. Työhuonekunnat muodostivat työpaikoille lakkotoimikunnat. Ne valvoivat työpaikkaa.
Odotettua viime hetken sovintoa ei syntynyt.
Parin lakkoviikon jälkeen 195 [sosialidemokraattien hallitsema metallityöläisten ammattiosasto] ja 7 sopivat yhteisestä työlupien käsittelystä. Osastojen kesken haettiin myös yhteistä linjaa avustusten jaosta. (—)
Työväen yksimielisyyden lujuutta kenttätasolla tuskin kukaan etukäteen arvioi oikein. Noin 420 000 työläistä oli lakossa. Joukon voima oli musertava, myös järjestäytymättömät osallistuivat lakkoon. Rikkureita oli minimaalisen vähän. Näkyvimmät olivat bensiinikauppiaat ja autoilijat.
Lakko sujui Tampereella – kuten koko maassa – suurten joukkokousten ja -marssien värittämänä. Nahistelu poliisin ja lakkovahtien kesken oli lakon laajuuten ja kestoon nähden vähäistä. Kaksi osaston jäsentä tuomittiin lakon jälkeen. Toinen sai sakkoja virkavallan vastustamisesta. Hän oli ilmeisesti vastustanut poliisia, kun joukkoa kehotettiin hajaantumaan. Toinen tuomittiin virkavallan anastamisesta. Se tarkoitti, että hän oli pysäytellyt autoja estääkseen rikkureita liikennöimästä. (—)
Työnantajat sanoivat, että palkkojen korotus olisi suora tulonsiirto teollisuudelta maatalousväestölle. SAK:n vaatimus 12 markan lisän maksamisesta merkitsisi noin 7-8 miljardin markan menoerää. Teollisuus ei luvannut sitä maksaa, ellei hallitus alenna teollisuuden veroja ja maksuja. (—)
SAK:n oli kiristettävä otetta. Maaliskuun 17.-18. päivinä se päätti lopettaa öljyn tukkukaupan ja bensiinin jakelun sekä teollisuuslaitosten ja kiinteistöjen erikoisuunien lämmittämisen 19.3. jälkeen. Osasto 7 sai ilmoituksen, että metallimiesten tulee sulkea linja-autoaseman luona oleva Gulfin huoltoasema. Asema oli tavanomainen linja-autojen tankkauspaikka.
Fagerholmin hallitus laati lakon lopettamissopimuksen. Työntekijät saivat 12 markan lisän ja keskimäärin 3 prosentin korotuksen tuntipalkkoihin.
Työnantajat saivat 7 miljardin markan verojen ja maksujen alennukset. Maatalous sai edelleen pitää korotetut hinnat.”
(Taisto Harra: Seiskan sata vuotta, s. 220-223)
1961-70
1960-luku oli Tampereen seudulla niin kuin koko maassa elintason nousun ja yhteiskunnan nopean rakennemuutoksen aikaa. Satoja tuhansia suomalaisia muutti maaseudulta Ruotsiin sekä Suomen kaupunkeihin ja muihin asutuskeskuksiin, tuhansia myös Tampereen seudun teollisuuden työntekijöiksi.
Tampere, Nokia ja monet muutkin Pohjois-Hämeen kunnat olivat elinkeinorakenteeltaan vahvasti teollisia. Ammattiyhdistysliike oli lähes koko vuosikymmenen hajallaan ja työpaikoilla lakkoiltiin suhteellisen vähän. SAK eheytyi vuosikymmen lopulla ja työehtosopimuksissa siirryttiin tulopoliittisten kokonaisratkaisujen aikaan.
1960-luvun puolivälissä hajallaan ollut sosialidemokraattinen puolue eheytyi ja SDP:n sisällä kasvoi valmius hallitusyhteistyöhön ja muuhunkin yhteistyöhön kommunistien ja kansandemokraattien kanssa. Myös SKDL:ssä oli valmiutta yhteistyöhön, ja vuonna 1966 saavutetun vasemmiston vaalivoiton jälkeen muodostettiin SDP:n, SKDL:n ja keskustapuolueen tukeen nojautunut ns. kansanrintamahallitus. Pohjois-Hämeessä vasemmiston yhteistyö eteni myös paikallistasolla, erityisesti työpaikoilla ja nuorison keskuudessa.
Kansandemokraattien keskuudessa suhtautuminen vasemmiston yhteistyöhön, ay-liikkeen eheytymiseen ja 60-luvun lopulla solmittuihin tulopoliittisiin sopimuksiin herätti myös ristiriitoja. Kriittisesti niihin suhtautuivat erityisesti ne SKP:n vähemmistöpiirit, jotka eivät hyväksyneet SKP:n uuteen puolueohjelmaan kirjattua uutta strategiaa sosialismiin siirtymiseksi.
Pohjois Hämeen puoluejärjestöissä enemmistönä oli myöhemmin SKP:n vähemmistönä tunnettu linja. Tampereella kuitenkin tuettiin hallitusta, jonka kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä oli oman piirin kansanedustaja Leo Suonpää. Muutenkin Pohjois-Hämeen järjestöväki oli 1960-luvulla pikemmin “kolmaslinjalainen” kuin osa yhtenäistä SKP:n vähemmistöä. Vasta 1970-luvun puolella SKP:n Tampereen piiri liittyi kiinteäksi osaksi Tiedonantaja-lehden ympärille ryhmittynyttä vähemmistösiipeä.
1960-luvulla kulttuurinen ilmapiiri alkoi vapautua, ja erityisesti vuosikymmenen lopulla nuorisokulttuuri ja nuorison kulttuurinen ja poliittinen kapinointi nousivat näkyviksi. Teollisesta Tampereesta tuli myös opiskelijoiden kaupunki: Yhteiskunnallinen korkeakoulu muutti vuonna 1960 Helsingistä Tampereelle, ja vuonna 1966 se laajeni Tampereen yliopistoksi. Teknillinen korkeakoulu aloitti Tampereella vuonna 1965.
Yliopisto Tampereelle
Yhteiskunnallisen Korkeakoulun (Tampereen yliopistoksi 1966) tulo Tampereelle vaikutti myös SKDL:n jäsenjärjestöjen kehitykseen. Opiskelijat ja muu yliopistoväki toivat 1960-luvulla SKDL:n uudistusliikkeen vaikutteita sekä nousevan kulttuuriradikalismin ja uuden nuorisokulttuurin aatteita järjestöväen tietoisuuteen.
Vuosikymmenen lopulla vasemmistolaistuminen opiskelijoiden keskuudessa oli huimaa, ja 1970-luvulla SKDL:n opiskelijajärjestöjen kannatus Tampereen yliopiston opiskelijavaaleissa oli enimmillään noin 37 prosenttia.
Opiskelijaliikkeellä oli merkitystä myös SKP:n, SKDL:n ja SDNL:n järjestöjen sekä rauhanliikkeen ja muiden joukkojärjestöjen toiminnan virkistäjänä.
Tšekkoslovakian miehitys 1968 jakoi järjestöväen
Kun SKDL:n ja SKP:n valtakunnallinen johto tuomitsi Neuvostoliiton ja muiden Varsovan liiton maiden toteuttaman miehityksen, Pohjois-Hämeen järjestöväki jakaantui kahtia.
SKP:n ja koko kansandemokraattisen liikkeen sisäinen hajaannus oli alkanut jo pari vuotta aikaisemmin, mutta Tšekkoslovakian kriisi vakiinnutti järjestöjen jakaantumisen kahdeksi melko selkeärajaiseksi osapuoleksi samojen työväenjärjestöjen sisällä.
(http://hdl.handle.net/10138/574438 ,s. 224–235)
Järjestöt saavat uuden toimitalon
Sorin järjestötalon käytyä ahtaaksi ja vanhanaikaiseksi valmistui Näsilinnankatu 22:een vuonna 1968 uusi toimitalo järjestöille. Sen ovat piirtäneet arkkitehdit Heikki ja Kaija Siren ja siinä on liike-, toimisto-, kokous- ja asuintiloja.
Keskustalo oli kommunistien hallitsema ”puoluetalo”, jonka osakkaina oli puoluejärjestöjen lisäksi suuria ammattiosastoja sekä yksittäisiä liike-elämän edustajia. Muun muassa Tampereen suurimmalla ammattiosastolla Metalli 7:lla on toimisto talossa. Aikaisemmin talossa piti toimistoaan Rakennusliiton osasto 10 ja liiton aluejärjestö.
Talon siipirakennuksessa oli juhlasali, joka tunnettiin Simpukkana, ja jossa pidettiin järjestöjen piirikokouksia, juhlia ja muita isompia tilaisuuksia. Kokousten ja juhlien ohella salissa järjestettiin viikonloppuiltaisin tansseja ja bingoa, jotka vetivät hyvin väkeä.
Talo voitiin rakentaa hyvälle paikalle Tampereen keskustaan ennen muuta siksi, että talossa yhtenä merkittävänä osakkaana oli Kutomatyöläisten säätiö. Se oli ay-liikkeen eheytyksen yhteydessä lakkautetun kommunistien johtaman Kutomatyöläisten liiton omaisuuden haltija, ja Keskustalon tontti oli ollut Kutomatyöläisten liiton omistama.
Järjestöihmisten keskuudessa talo tunnettiin ’Keskustalona’, mutta rakennusperintöarvioissa, joissa siitä puhutaan tamperelaisen modernistisen arkkitehtuurin merkkikohteena, käytetään nimeä ’Puutarhakadun liiketalo’.
1960-luvun lopun nuoriso: teiniradikaaleista vallankumouksellisiksi
1960-luvun loppu oli Euroopassa nuorison vasemmistolaistumisen aikaa. Suomessa tämä näkyi erityisesti koululaisten ja opiskelijoiden radikalisoitumisena. Tamperelainen vihreiden kansanedustaja ja europarlamentaarikko Satu Hassi kuvaa muistelmakirjassaan nuoruutensa poliittista kehitystä.
Euroopan ”hullu vuosi” 1968 oli herätteenä myös Tampereen koululaisille. Hassi nostaa kirjassaan esiin niin kotimaisia kuin erityisesti kansainvälisiä tapahtumia: Hannu Salama sai Juhannustanssit-kirjastaan jumalanpilkkatuomion, Tsekkoslovakiassa alkoi Dubčekin johtama sosialismin uudistusliike, Yhdysvaltain armeija pommitti Vietnamia ja tappoi satoja siviilejä My Lain kylässä, Yhdysvalloissa mustat osoittivat mieltään kansalaisoikeuksien puolesta, Pariisissa toukokuun 1968 opiskelijamellakat lähes pysäyttivät koko maan. Suomessa nuoret osoittivat mieltään rukouslauantain huvikieltoa vastaan, ja eduskunta kumosi huvikiellon, koululaisradikaalit vastustivat koulujen opetuksen oikeistolaisuutta.
Tampereen työväen teatterissa esitettiin Lapualaisoopperaa, ja se oli Satu Hassille hänen aikaisemmin lukemansa Väinö Linnan Pohjantähden tavoin tajuntaa räjäyttävä kokemus. ”Lapualaisooppera oli yksi ensimmäisistä ostamistani LP-levyistä”, Hassi kirjoittaa.
Satu kuvaa omaa ja ystäväpiirinsä vasemmistolaistumista, mutta samaan aikaan hän oli vielä mukana partiotoiminnassa, seurakuntanuorissa ja rippikoululeirin isosiskona. Mutta radikaalit aatteet levisivät niidenkin sisään. Ripppikoululeirillä vasemmistojengi istui illalla nuotiolla ”pohtimassa maailman menoa, kirkon vanhoillisuutta ja sitä, miten Jeesuksen sanoma oli itse asiassa radikaali ja vasemmistolainen”.
Uudet radikaalit aatteet levisivät erityisesti Teiniliiton kursseilla ja ”epäseminaareissa”. Niillä puhuttiin Summerhillistä ja vapaasta kasvatuksesta, vapaasta seksistä, mutta myös kapitalismista ja USA:n imperialismista. Tärkeää oli myös vapaa yhdessäolo: laulettiin radikaalilauluja ja myöhemmin myös vallankumouslauluja ja vuoden 1918 sisällissotaan liittyviä punakaartilaislauluja. Viiniäkin opittiin juomaan.
Syksyllä 1969 Satu Hassi valittiin koulunsa teinikunnan johtokuntaan. Teiniliiton liittokokouksessa samana syksynä hän jakoi puheenvuoroja ja kuunteli Erkki Tuomiojaa, Erkki Liikasta ja liiton puheenjohtajaksi valittua Olli J. Ojasta. Satu osti liittokokouksessa Sadankomitean merkin; oli radikaalia pitää sitä koulussa, jossa oli opettajina sodan käyneitä miehiä ja puhuttiin ”veriuhrein lunastetusta itsenäisyydestä”.
Marraskuussa 1968 radikaalit opiskelijat valtasivat Helsingin Vanhan ylioppilastalon. ”Olin harmissani, kun kukaan ei ollut kertonut minulle. Olisin ilman muuta pyrkinyt mukaan”, Tampereella asunut Satu Hassi kirjoittaa.
Samoihin aikoihin Satu kiinnostui Maon ajatuksista ja opiskeli niitä opintokerhossa Kari Aronpuron ja Orvokki Aution kodissa. ”Maon pienen punaisen kirjan ajatukset eivät kuitenkaan kolahtaneet ja käynnit opintopiirissä lopahtivat aika pian.”
Teiniliiton toiminta vei yhä enemmän lukion viimeisiä luokkia käyvän Satu Hassin aikaa. Keväällä 1969 hän piti Teiniliiton kevätliittokokouksessa tulisia puheita Mosambikin vapausliikkeen taistelusta Portugalin kolonialismia ja imperialismia vastaan. Liiton varapuheenjohtaja Erkki Tuomioja kiitteli: ”Ensimmäinen sosialistinen liittokokouspuheenvuoro Teiniliiton historiassa.” Puheet toivat myös tulosta, kun äänin 121-108 teinien syksyn Taksvärkin keräyskohteeksi valittiin Mosambikin vapautusliikkeen Frelimon kirjapaino.
Keväällä 1969 Satu Hassi osallistui Teinilehden väittelyyn ja kirjoitti: ”Olette aivan oikeassa sanoessanne, että esim. Neuvostoliitossa ja Kiinassa ei vallitse demokratia. …Entä …länsimaissa? …Ajatelkaa USA:n viime vaaleja … Oliko yhtään ehdokasta, joka olisi vastustanut Vietnamin sotaa, kilpavarustelua, rotusortoa, naisten diskriminointia työelämäsä jne?” Hiukan myöhemmin puheet Neuvostoliiton demokratian puutteista jäivät pois.
Pian kirjoittaminen ei riittänyt, vaan Satu oli valmis myös radikaalimpaan toimintaan. Syyskuussa 1969 hän osallistui veljensä Villen kanssa koululaisryhmän iskuun, jossa useiden tamperelaiskoulujen ikkunoihin maalattiin tekstejä:
”USA POIS VIETNAMISTA”
”DEMOKRATIA KOULUIHIN”
”KOULU KOULULAISILLE, VIETNAM VIETNAMILAISILLE”
”PALAATKO PAKKOVALTAAN”
”KASVATETAANKO KOULUISSA IHMISIÄ VAI KONEITA?”
Poliisi tutki ”yhteiskuntavaarallista rikosta”, ja monien kuulustelujen jälkeen tekijät paljastuivat, kun yksi iskulauseiden maalaaja oli tahrannut mekkonsa maaliin ja hänen hermonsa pettivät poliisin ristikuulustelussa. Oikeus tuomitsi maalaajat maksamaan vahingonkorvaukset.
Saman vuoden syksyllä Satu Hassi valittiin Teiniliiton hallitukseen (puheenjohtajaksi valittiin Erkki Liikanen). Viimeisen kouluvuoden rinnalle elämään tuli yhä enemmän kokouksia ja matkoja ympäri Suomea. Ystävät ympärillä ja Satu mukana järjestäytyivät myös poliittisesti, valtaosa ryhmään, josta vähitellen kehittyi taistolaisuutena tunnettu nuorisoliike. Satu liittyi Suomen demokraattiseen nuorisoliittoon (SDNL).
Poliittiseen järjestäytymiseen liittyi myös opiskelu, tutustuminen marxilaiseen teoriaan:
”Lukemani Marxin, Engelsin ja Leninin tekstit olivat mielestäni loistavaa kirkkaan loogista analyysia. Marxilainen selitys, jonka mukaan on kysymys historiallisesta lainalaisuudesta, kapitalismin luonteesta, tuntui järkeenkäyvimmin selittävän sen, mistä maailman sorto ja vääryys johtuvat ja miten niistä päästään eroon. Vasemmiston vasemman laidan eli SKP:n vähemmistön linja tuntui johdonmukaisimmin marxilaiselta. Sitä paitsi sen nuoret kellokkaat olivat karismaattisimpia, joskaan en tuolloin vielä tuntenut koko sanaa.”
(Lähde: Satu Hassi: Mannerheim-solki ja punalippu, Otava 2019, s. 129-182)
Järjestöväen tyytymättömyys purkautui vuoden 1968 piirikokouksessa
Syksyllä 1968 SKDL:n Pohjois-Hämeen piirijärjestön vuosikokouksessa keskusteltiin railakkaasti ja arvosteltiin oman puolueen johtoa. Hallitukseen osallistuminen sekä oman piirilehden Hämeen Yhteistyön linja, erityisesti sen suhtautuminen Tsekkoslovakian miehitykseen, oli kokousedustajien ryöpytyksen kohteena.
Lehden toimittaja Mauri Sirnö otsikoi etusivun etusivun jutun: “PIIRITOIMIKUNTA YKSIMIELISESTI. SKDL:n värikäs piirikokous pohti sosialismin ja demokratian sisältöä”.
Sisäsivun jutussa toimittaja ei kaunistele, pikemminkin hän on koostanut juttunsa kärjekkäillä esimerkeillä SKDL:n uudistuslinjan vastustajien puheenvuoroista. Keskustelu ennakoi 70-luvulla tapahtunutta järjestöllistä kahtiajakoa ja kiistaa Hämeen Yhteistyöstä.
Uuno Kuutti: “On kuljettu tappiosta tappioon. SKDL:n johto on erotettava, SKDL:n ministerit ovat porvarien etujen ajajia hallituksessa, he kasvattavat omia pankkitilejään ja panevat kapitalistien asiat kuntoon.”
Jalo Hietakangas: “Liberaalit voimat ovat pettäneet puolueen. (–) Pienviljelijät ovat jääneet syrjäiseen asemaan. (–) Sairaille puupalttoovaraus.”
Hugo Lehtinen: “Kuinka SKDL voi olla viisaampi Tshekkoslovakian tapauksessa kuin NL ja viisi muuta maata?”
Väinö Lindfors: “Hakaristinauhat enää puuttuvat. Meidän edustajamme ovat vain teerenkuvia hallituksessa.”
Väinö Selin: “Kannatan Kuuttia. Puoluejohto on erotettava, liiton johto puhdistettava.”
Oskari Piippula: “Jos ei tule työläisystävällisempää suuntausta, niin vennamolaisuus on ainoa ratkaisu.”
Uolevi Arosalo: “Täällä kokouksessa on vallinnut reipas anarkistinen henki. Se on hyvä, parempi kuin yksivakaisuus. Mutta miksi emme haukkuisi viitenä päivänä porvareita ja vain kahtena omiamme? Kaikki linjat olisi saatava nyt puuhaan, tekemään käytännön työtä ja nimenomaan ulospäin.” (HY 19.11.1968)
1971-80
1970-luku oli Pohjois-Hämeen vasemmistolaisen työväenliikkeen näkökulmasta kannatuksen nousun ja järjestöjen toiminnan uuden vilkastumisen aikaa. Se oli myös kansandemokraattisen liikkeen kahtiajakautumisen vakiintumisen ja katkerien järjestöriitojen aikaa.
Tampereen seudulla nin kuin koko Suomessa rakennettiin vauhdilla peruskouluja, terveyskeskuksia ja muita suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan perustuksia. Niitä toteutettiin pääosin vasemmistopuolueiden ja keskustan yhteistyönä. Silloin kun SKDL ei ollut mukana hallituksessa, se tuki hyvinvointipalvelujen parantamista, mutta vaati samalla vielä enemmän etuja työväenluokan ja vähävaraisten hyväksi.
Tampere oli edelleen leimallisesti työläiskaupunki, suurten metalli-, tekstiili, jalkine- ja paperitehtaiden kaupunki. Työpaikoilla lakkoiltiin enemmän kuin koskaan aikaisemmilla tai myöhemmillä vuosikymmenillä, ja kommunisteilla oli lakkojen organisoinnissa keskeinen rooli. Palkkataistelujen rinnalla työsuojelu nousi keskeiseksi kommunistien työpaikkatyön painopisteeksi.
Vasemmistolainen työväenliike vaikutti vaalien kautta kunnanvaltuustoissa, eduskunnassa ja useassa 1970-luvun hallituksessa. Mutta ennen kaikkea kommunistit ja kansandemokraatit vaikuttivat suurten joukkojärjestöjen ja kansanliikkeiden kautta. Ammattiyhdistysliikkeen ja Työväen Urheiluliiton (TUL) lisäksi tärkeitä joukkovaikutuksen kanavia olivat rauhanliike ja sen yhteydessä toimivat ystävyysseurat, Asukasliitto, Terveysrintama, ja muutkin joukkojärjestöt.
Vietnam-solidaarisuus vei nuorisoa vasemmalle ja työväenjärjestöihin
1970-luvun alussa Vietnamin sodan vastainen solidaarisuusliike oli yksi tärkeimmistä nuorison vasemmistolaistajista. Kuvat siviilien massapommituksista herättivät moraalisen suuttumuksen ja saivat tuhannet nuoret ensimmäistä kertaa mielenosoitusmarsseille.
Moraalista suuttumusta seurasi keskustelu sodan syistä, alettiin puhua imperialismista. Sitä seurasi marxilaisten keskusteluun tuoma imperialismiteoria, ennen muuta Leninin teoria imperialismista. Sen mukaan imperialismi oli kapitalismin korkein vaihe, ja se herätti kiinnostuksen marxilaiseen analyysiin kapitalismista. Tuo analyysi lähensi nuoria työväenliikkeeseen.
1960-luvun lopulla uusvasemmistolaisuus oli kanavoitunut SDP:n vasemmistosiipeen, maolaisuuteen, trotskilaisuuteen ja kolmasmaailmalaisuuteen. 70-luvun alussa SKP:n Tampereen piirijärjestö lähestyi ennakkoluulottomasti vasemmistolaistuvaa nuorisoa, ja sadat nuoret sitoutuivat opiskelijajärjestöjen ja nuorisoliiton kautta SKDL:n ja SKP:n jäseniksi.
Metallityöväen lakko 1971 oli työväenliikettä lähestyville nuorille esimerkki aktiivisesta ja taistelevasta työväenliikkeestä. Neuvostoliiton tuki Vietnamin vapaustaistelulle puolestaan auttoi luopumaan mahdollisesta kielteisestä suhtautumisesta Neuvostoliittoon ja muihin sosialistisiin maihin.
1970-luvun alussa seurattiin Chilen vasemmistolaisen presidentin Allenden johtamaa rauhanomaista kehitystä kohti sosialismia. USA:n tukema oikeistolainen vallankaappaus Chilessä 1973 synnytti Vietnam-liikkeen kaltaisen vahvan solidaarisuusliikkeen ja vahvisti edelleen nuorison kapitalisminvastaisia asenteita.
Tehtaat kommunistien joukkokannatuksen perustana
Tampereen seudun suuret tehtaat olivat keskeisiä kommunistien joukkotyön kannalta, ja lähes poikkeuksetta suurten tehtaiden pääluottamusmiehet ja päätoimiset työsuojeluvaltuutetut olivat kommunisteja. Tehtaiden SKP:n osastoilla oli vahva asema työntekijöiden keskuudessa erityisesti suurilla työpaikoilla.
Piirijärjestön ammattialakohtaiset puoluekomiteat ja työpaikkakohtaiset puolueosastot organisoivat toimintaa, ja palkka-asioita ja muutakin politiikkaa käsiteltiin työmaakokouksissa. Hyvin usein vaatimuksia vauhditettiin työpaikkakohtaisten ”villien lakkojen” avulla.
Aktiivinen työpaikkatoiminta lisäsi kommunistien arvovaltaa, toi uusia jäseniä puolueeseen ja lisäsi myös poliittista kannatusta eri vaaleissa.
Metallin lakko avasi lakkotaistelujen vuosikymmenen
1960-luvun lopulla tehdyt ensimmäiset tulopoliittiset sopimukset (ns. Liinamaa-sopimukset) herättivät tyytymättömyyttä Tampereen seudun suurilla työpaikoilla, joissa kommunisteilla oli vahvat asemat. Vuoden 1970-lopulla presidentti Urho Kekkosen aloitteesta tehtyä ns. UKK-sopimusta vastustettiin työpaikoilla, ja SKP tuki irtautumista siitä.
Sosialidemokraattinen puolue kannatti UKK-sopimusta, ja heidän johtamansa Metallityöväen liitto esitti sen mukaisia palkkaratkaisuja. Kahdessa jäsenäänestyksessä yli kaksi kolmasosaa liiton jäsenistä hylkäsi sopimuksen. Tampereen suurimpien metallityöväen ammattiosastojen jäsenäänestyksessä liiton esittämä sopimus hylättiin vielä selvemmin kuin valtakunnallisesti: 1971 helmikuun alun jäsenäänestyksessä 77,5 % liiton jäsenistä hylkäsi sopimuksen, Tampereella hylkäyksen puolesta äänesti 88,4 % metallityöläisistä.
Alkoi metallityöväen lakko, merkittävin lakkotaistelu sitten vuoden 1956 yleislakon. Lakko kesti lähes seitsemän viikkoa (8.2.-26.3.).
Tampereen seudulla metallityöläiset saivat monenlaista tukea muilta työpaikoilta, ja uutena ilmiönä myös opiskelijoilta ja kulttuurityöntekijöiltä. Tukikeräyksiä järjestettiin monilla ammattialoilla ja poliittisissa järjestöissä. Tampereen Opiskelevat Sosialistit (TOS) järjesti keräyksiä kadulla ja tililitti lakkotoimikunnalle lähes 3000 markkaa.
Tampereen yliopiston ylioppilaskunta järjesti keskustelutilaisuuksia ja ilmaisia kahvi-ja virvoketarjoiluja Ylioppilastalolla, kahvia sai arkipäivisin lakkokorttia vastaan. Kävijöitä Ylioppilastalolla oli jopa 500 päivässä. Lämmintä ruokaa jaettiin lakkolaisille kansandemokraattien Simpukassa, Tapiolassa ja Lamminpään osuuskunnan talolla. TTY:n ruokala Katiska möi lakkolaisille ruokaa alennettuun hintaan.
Opiskelijoiden solidaarisuusillassa Ylioppilastalolla Kansainvälinen raikui ja Lokomon pääluottausmies Toivo Nylund puhui. Opiskelijat järjestivät lakkotilaisuuden myös yliopistolla, puhujina olivat Tampellan pääluottamusmies Matti Jokela, toimitsija Väinö Saarinen ja TOS:n puheenjohtaja Markku Kärkkäinen.
11. maaliskuuta alkoi myös kommunistien johtaman Rakennustyöväen liiton valtakunnallinen lakko, ja Tampereella molempien liittojen lakkolaiset järjestivät yhteisiä mielenilmauksia.
Mielenosoitusmarsseihin ja joukkokokouksiin Keskustorilla ja Jäähallissa osallistui eri kerroilla 3000-5000 työläistä. Jäähallin tilaisuudessa lakkolaisille esiintyivät mm. Kristiina Halkola ja Arja Saijonmaa säestäjänään Eero Ojanen. Työväen teatterin näyttelijät esittivät lakkolaisille farssin “Yhden yön erheet”, lipun hinta oli yksi markka. Näyttelijöitä lopuksi kukitettaessa Kari Kihlström hyppäsi lavalle ja huudahti: ”Taistelkaa toverit.” Muut näyttelijät yhtyivät tähän ja kohottivat nyrkkin puristetut kätensä.
(Kuva: Kansan Arkisto)
Kun maaliskuun lopulla äänestettiin uudesta työehtosopimuksesta, Tampereella 70 % äänesti EI eli kannatti lakon jatkamista. Koko maassa lakon lopettamisen puolesta äänesti kuitenkin 50,3 % liiton jäsenistä, ja lakko päättyi 26.3.
Metallin lakon tuloksena ei saatu vaadittuja palkankorotuksia, merkittävin saavutus oli työehtosopimuksiin saatu lomaltapaluuraha, joka myöhemmin tuli muidenkin liittojen sopimuksiin.
Ainakin Tampereen seudulla poliittisesti merkittävää oli eri ammattialojen työläisten sekä opiskelijoiden solidaarisuus lakkolaisille ja sen mukana kasvanut poliittinen tietoisuus, joka osaltaan kanavoitui myös kommunistien ja kansandemokraattien kannatuksen kasvuksi.
Vuoden 1971 jälkeen ei tullut koko Metalliliittoa koskevia lakkotaisteluja, mutta 1970-luvulla Tampereen metalli- ja muillakin tehtailla oli kymmeniä työpaikkakohtaisia “villejä lakkoja”, joilla saatiin työehtosopimukset ylittäviä paikallisia palkankorotuksia sekä korjauksia työsuojelun ongelmiin.
(Lähteenä mm. Taisto Harra: Seiskan sata vuotta, s. 249-264)
(Kuva: Ari Johansson/Työväenmuseo Werstas)
(Kuva: Kansan Arkisto)
(Kuva: Kansan Arkisto)
Elintarvikelakko 1976
Valtakunnallinen elintarviketyöläisten lakko kevättalvella 1976 oli yksi 70-luvun merkittävistä työtaisteluista. Lakko kesti pari viikkoa ja pysäytti elintarvikkeiden tuotannon ja jakelun. Kansandemokraattien johtama Elintarviketyöläisten liitto pyrki lakolla parantamaan matalapalkkaisen alan työntekijöiden asemaa yli tulopoliittisen sopimuksen palkkalinjan, ja tässä lakko myös onnistui. Vastapuolena oli elintarvikealan työnantajien lisäksi myös Maataloustuottajien keskusliitto MTK.
Monilla paikkakunnilla – myös Tampereella – lakko johti yhteenottoihin lakkolaisten ja rikkurien välillä. Muiden ammattialojen solidaarisuus oli merkittävä tuki elintarviketyöläisten taistelulle.
Yhteenotto Maito-Pirkan luona johti raastupaan
Tampereella lakko johti myös yhteenottoihin lakkovahtien ja lakkorikkurien välillä. Tilanne kärjistyi aamuyöllä Maito-Pirkan meijerin luona. Jäisellä pihalla rikkurityöntekijän auto ajoi vaarallisesti lakkovahtina olleen kirvesmies Aki Uusitalon päälle.
Yliajoa ratkottiin raastuvanoikeudessa seuraavana syksynä. Yleinen syyttäjä vaati Aki Uusitalolle rangaistusta liikenteen estämisestä, ja päälle ajaneen auton ajaja vaati Uusitalolta korvauksia autolleen sattuneista vahingoista.
(Kuva: Isto Johansson/Työväenmuseo Werstas)
Uusitalon puolustus vaati rangaistusta autolla tehdystä törkeästä pahoinpitelystä sekä korvauksia vahingoittuneista vaatteista, lääke- ja sairaalakuluista sekä työttömyyskorvauksen menetyksestä sekä kivusta ja särystä.
Tampereen työpaikat osoittivat solidaarisuuttaan lakkolaisten oikeuksien puolustajalle. Oikeuden istuessa yli 20 000 työläistä osoitti eri pituisilla seisokeilla solidaarisuuttaan lakkolaisia puolustaneelle Uusitalolle. Rakennus- ja betonialan työläiset olivat koko päivän pois työmaaltaan, ja noin sata työläistä oli saapunut raastuvanoikeuteen ja sen ulkopuolelle seuraamaan oikeusjutun käsittelyä.
Oikeuden päätöksessä syytteet “liikenteen estämisestä” hylättiin, samoin puolustuksen syytteet autolla tehdystä pahoinpitelystä. Uusitalo ei saanut mitään korvauksia, vaan joutui maksamaan puolet päälle ajaneen auton korjauskuluista.
Laaja rintama EEC-vapaakauppasopimusta vastaan
Syksyllä 1973 kampanjoitiin Suomen ja EEC:n vapaakauppasopimusta vastaan. Kommunistit ja kansandemokraatit ja organisoivat yksimielisinä työläisten joukkoliikettä. EEC:n vastaisessa kansanrintamassa oli mukana myös sosialidemokraatteja, liberaaleja ja poliittisesti sitoutumattomia. Tampereen seudulta EEC-vapaakauppasopimuksen vastaisen vetoomuksen allekirjoittivat mm. muun muassa sosialidemokraatit Tellervo M. Koivisto, Raimo Väyrynen, Matti Putkonen ja Reijo Lindroos. Yliopisto- ja kulttuurihenkilöistä allekirjoittajina olivat mm. Seppo Randell, Tapio Nummenmaa, Antti Eskola, Yrjö Littunen, Raimo Blom, Liisa Rantalaiho, Jukka Paastela, Matti Ijäs, Jukka Siikavire, Oiva Meriläinen, Erkki Saksa, Iikka Vehkalahti ja Rauha S. Virtanen.
Asukasliitto esimerkkinä 1970-luvun uusista joukkoliikkeistä
Vuonna 1974 perustettu Asukasliitto oli esimerkki uudentyyppisestä demokraattisesta joukkojärjestöstä, joita 1970-luvulla perustettiin muitakin: esimerkiksi Demokraattiset koulutyöntekijät (Demko), terveydenhoitoalan työntekijöiden Terveysrintama sekä solidaarisuusjärjestöt Suomi-Chile-seura ja Suomi-Vietnam-Seura.
Näille järjestöille – erityisesti niiden paikallisosastoille – oli tyypillistä SKP:n vähemmistön edustajien keskeinen rooli toiminnan organisoimisessa. Puolueen valtakunnallisella enemmistöllä yhdessä sosialidemokraattien kanssa oli vahva asema ”vanhoissa” suurissa joukkojärjestöissä (SAK, SNS, TUL, Vuokralaisten keskusliitto), eivätkä ”taistolaiset” saaneet niissä kovin merkittävää vaikutusvaltaa.
Uusissa joukkojärjestöissä SKP:n vähemmistön kannattajat liittoutuivat sitoutumattomien ja keskustavoimien kanssa. Mukana oli myös muita kansandemokraatteja ja vasemmistososialidemokraatteja, mutta erityisesti paikallisjärjestötasolla hegemonia oli usein SKP:n vähemmistön aktiiveilla.
Asukasliitto ja muut uudet joukkojärjestöt olivat tärkeitä yksittäisten paikallisten tavoitteiden ajamiseksi, ja samalla ne olivat kommunistien poliittiseen vaikutuksen kanavia. Niissä aktiivisesti toimimalla herätettiin luottamusta puolueeseen ja samalla toimittiin SKP:n uuden strategian mukaisesti laajan demokraattisen ja rintaman rakentamiseksi. SKP:n 17. edustajakokouksessa 1975 hyväksytyn demokraattisten voimien yhteistyöohjelman mukaan laajan monopolien vastaisen rintaman rakentaminen oli tärkeää sosialistismiinn siirtymisen edellytysten luomisessa.
Tampere oli yksi Asukasliiton vahvoja alueita, kaupungissa oli parhaimmillaan toista kymmentä liiton paikallisyhdistystä: oli Hervannan, Keskustan, Pispalan, Tammelan, Hipposkylän, Peltolammin-Multisillan, Nekalan-Viinikan asukasyhdistykset ja muitakin. Toimintaa oli vahvasti myös Nokialla ja Ylöjärvellä. Toimintaa koordinoimaan perustettiin jo vuonna 1974 TSAN eli Tampereen Seudun Asukasyhdistysten neuvottelukunta.
Yhdistysten toiminta oli paljolti tilanteellista: jossain vastustettiin vuokrankorotuksia, puhuttiin myös vuokrankorotuslakoista, jossain puututtiin alueellisiin ympäristökysymyksiin tai kaavoitukseen. Lielahden-Lentävänniemen asukasyhdistys kamppaili aktiivisesti maakaasun saamiseksi Epilän uuden lämpövoimalan polttoaineeksi. Maakaasuvoimala saatiin, toki sillä oli muitakin kannattajia kuin asukasyhdistys.
Ehkä näkyvin ja menestyksekkäin asukaskamppailu oli Pispalan asukasyhdistyksen toiminta, jonka tuloksena torjuttiin kaupungin suunnitelma muuttaa Pispalan luonne uusista rivitaloista koostuvaksi hienostokaupunginosaksi.
(Kuva: Ari Johansson/Työväenmuseo Werstas)
Monen asukasyhdistyksen toiminta hiljeni 1980-luvulla, mutta esimerkiksi Pispalan asukasyhdistys on jatkanut aktiivista toimintaansa 2000-luvulle. Mutta kun se 1970-luvulla oli vahva poliittinen vaikuttaja, nyt asukasyhdistys on vain yksi monista paikallisista yhdistyksistä.
Vappu 1975 oli optimismin aikaa
Tampereen vappumarssi ja juhla Amurin kentällä vuonna 1975 oli monella tapaa merkittävä. SKDL:n kannatus oli ollut koko 70-luvun nousussa ja erityisesti mukaan oli tullut paljon nuoria. Tuona vappuna oli kulunut 30 vuotta toisen maailmansodan päättymisestä, ja samalla voitiin juhlia juuri varmistunutta Vietnamin kansan voittoa USA:n imperialismista. Juuri Vietnamin sota oli ollut monille nuorille marssijoille keskeisenä herätteenä liittyä vasemmiston riveihin.
Työväen vappu -nimellä järjestetyt vappujuhlat keräsivät ay- ja muuta väkeä laajemmin kuin vain kommunistien ja kansandemokraattien järjestöväkeä. 1970-luvulla Tampereella ei ollut yhteisiä vappujuhlia sosialidemokraattien kanssa; nämä marssivat hieman pienempiin juhliinsa Ratinan stadionille.
1981-90
1980-luvulla Tampereen seudun elinkeinorakenteen muutos vaikutti vasemmiston kannatukseen. Kun suurten tehtaiden ja rakennustyömaiden työntekijämäärät supistuivat, kommunistit ja heidän liittolaisensa menettivät keskeistä kannatuspohjaansa. Teollisuustyöväen Tampere muuttui yhä enemmän toimihenkilöiden ja palvelualan työntekijöiden kaupungiksi, eivätkä kansandemokraatit olleet valmiita kannatuksen lisäämiseen uusien ammattiryhmien keskuudessa. Järjestötoiminta hiljeni, SKP:n ja SKDL:n kannatus kääntyivät laskuun. Tämän kehityksen taustalla oli elinkeinorakenteen muutoksen lisäksi varmaan myös järjestöllinen hajaannus.
Nuorison vasemmistovirtaus saavutti lakipisteensä jo 70-luvulla, mutta 1980-luvulla alamäki jyrkkeni. Luonnonsuojelu, vihreät aatteet ja feminismi vetivät 1980-luvun edistyksellistä nuorisoa. Vuosikymmenen alkupuolella erityisesti rauhanliike nousi suureksi joukkoliikkeeksi, mutta se ei kanavoitunut vasemmiston kannatuksen kasvuksi 1970-luvun alun tapaan.
Vuosikymmenen alkupuolella Neuvostoliiton pysähtyneisyys ja sen sotiminen Afganistanissa heikensivät sosialismin vetovoimaa, mikä osaltaan heikensi vasemmiston kannatusta. Toisaalta 1985 alkanut Neuvostoliiton uudistusliike eli perestroika innosti suurta osaa jäsenistöstä.
Neuvostoliiton ja koko Euroopan sosialistisen leirin hajoaminen ja kääntyminen kapitalismin tielle 90-luvun alussa romahdutti kommunistien ja kansandemokraattien keskeisen aatteellisen kulmakiven. Sosialismi vasemmistolaisen liikkeen tavoitteena jäi yhä enemmän taka-alalle.
Tehtaat tyhjenevät
Takon tehtaalla oli sodan jälkeen 600 työntekijää, enimmillään luku oli 1300, ja työläisten järjestäytyminen oli huippuluokkaa. Parannuksia palkkoihin ja työoloihin hankittiin työehtosopimusten lisäksi paikallisilla työtaisteluilla. Takolla toimi myös voimakas SKP:n Takon osasto, joka vuonna 1979 oli osaltaan viemässä silloisen pääluottamusmies Mikko Kuopan kansanedustajaksi.
Tehtaan pomot puhuivat jo 1980-luvulla tehtaan lopettamisesta sanoen, että se on jo enemmän museotoimintaa kuin paperinjalostusta. Vuonna 2025 Tampereen ydinkeskustan kartonkitehtaan toiminnot sitten lopetettiin.
(Paperiliiton Tampereen os.4: Takolaisten taipaleelta)
Messu-Tampellan tehtaan valtaus 1984
Tampereen metallitehtaissa oli vuoden 1971 valtakunnallisen Metallin lakon jälkeenkin lakkoiltu tiheään: enimmäkseen oli kysymys palkasta, työehtosopimuksen tulkinnasta tai pyrkimyksestä tes:n ylittäviin palkkaliukumiin. Oli myös lakkoja, jotka liittyivät työsuojeluongelmiin, työläisten keskinäiseen solidaarisuuteen tai rauhantyöhön.
Messu-Tampellan työläisiä pitämässä työmaakokousta pukuhuonetiloissaan. Kuva ei ole tehtaan valtauksen yhteydestä, vaan aikaisemmalta ajalta. (Kuva: Ari Johansson/Työväenmuseo Werstas)
Keväällä 1984 Tampereella koettiin kokonaan uusi työtaistelumuoto, tehtaan valtaus.
Tapahtumien taustana olivat Tampellan Messukylän konepajan eli Messu-Tampellan heikot työllisyysnäkymät. Tehtaan tilauskanta näytti heikolta, lomautukset ja irtisanomiset uhkasivat kymmeniä tehtaan työntekijöitä. Kun asiasta neuvoteltiin, tehtaan johdon edustajat viittasivat työntekijöiden heikkoon työmoraaliin, työntekijät puolestaan työnjohdon kyvyttömyyteen. Ilmapiiri oli tulehtunut.
Maaliskuun lopulla yhtiö johto ilmoitti tarpeesta vähentää Massu-Tampellan työntekijämäärä 255:stä 180:een. Pääluottamusmies Pertti Turtiainen kertoo, miten yhtiön varatoimitusjohtaja esiintyi neuvotteluissa ylimielisesti, ”pitäen ihmisiä vain numeroina, joille voi tehdä mitä vain”.
Työntekijät kokoontuivat aktiivijoukolla 2.4.1984. Neuvottelussa todettiin, että missään muissa työpaikoissa ulosmarssit eivät ole auttaneet, työnantajat ovat toteuttaneet irtisanomisuhkauksensa. Keskustelussa mietittiin keinoja, miten voitaisiin käyttää julkisuutta (lehdistö, radio, TV) työpaikkojen puolustamiseksi. ”Tehtaan valtaus voisi olla paikallaan julkisuuden saamiseksi”, kirjoitti Turtiainen muistiinpanoissaan kokouksen ehdotuksista.
Huhtikuun alussa työnantajan edustaja esitti 55 työntekijän lomauttamista ja viittasi mahdollisiin ”joustamattomien” työntekijöiden puhdistuksiin.
9.4. aktiivikokouksessa todettiin, että tulosten saamiseksi Messu-Tampellan kamppailun tulee olla radikaalia ja poikkeuksellista. Johtoajatuksena pidettiin tehtaan valtausta siinä vaiheessa, kun lomautuslaput jaetaan. Valtauspäätös vahvistettiin 16.4. ja H-hetkeksi päätettiin 25.4. klo 13. Päätös pidettiin visusti salassa.
Valtauspäivän aamuna työpaikalla oli jännittynyt ilmapiiri. Kello 13 jälkeen väki alkoi kokoontua työmaakokoukseen, jonne oli myös ”vahingossa” eksynyt Hämeen Yhteistyön toimittaja. Työmaakokouksen valtauspäätöksen jälkeen otettiin nopeasti yhteys radioon, lehdistöön ja televisioon.
Pertti Turtiainen kertoo:
”Telexit alkoivat liikkua, TV-auto lähti kohti Messukylää haastattelemaan ja kuvaamaan valtaajia. (—) alueradion toimitus perusti Messu-Tampellan portille tilapäisen radioaseman. Kaikki pelasi kuin ajatus, lehdistö oli suorastaan innostunut uudesta toimintamuodosta. (—) Työnantajaliitossakin oltiin varsin ymmällään, sillä nythän ei ollut kysymys lakosta, vaan työvoiman tarjoamisesta tekemään työtä.(—)
Illan kuluessa valtaajia tultiin tervehtimään ruusu- ja neilikkakimpuin. (—) Naispuoliset työntekijät laittoivat neilikat sinisten työpukujensa kauluksiin. Tunnelmaa ja taistelutahtoa kohottivat muilta työpaikoilta tulleet tukisähkeet.”
Tampellan aikaisempi pääluottamusmies Pertti Lahtinen jatkaa tunnelmien kuvausta:
”Jännitys tiivistyi, kun valtakunnan pääuutislähetys alkoi klo 20.30. Hyvin asiallinen ja jopa valtausta tukeva tieto välitettiin TV:n katselijoille, he kamppailevat työpaikkojensa säilyttämiseksi.
Iltayöstä valtaajat kokoontuivat taas, ja todettiin, että julkisuus ei ollut tuominnut, vaan tukenut. (—) Yö kului rauhallisesti, ja aamulla noin viiden aikaan Markku herätteli valtaajia, jotka olivat sulloutuneet lämpimään, Pohjoismaiden suurimpaan hehkutusuuniin nukkumaan. Klo 6 alkoi lähetys paikalla olleesta radioasemasta. (—) Työpäivä alkoi normaalisti kunkin työvuoron alkaessa.(—)
Seuraava yö oli edellisen kaltainen, joskin valtaajat olivat väsyneempiä. Ajatukset kuitenkin kulkivat. Kehiteltiin jo uusia kamppailumuotoja, mikäli tämä ei johda toivottuun tulokseen. Päätettiin jalkapallo-ottelusta ja keräyksestä, joka suoritettaisiin Messukyläntien varressa irtisanottujen työläistoverien auttamiseksi.”
Kukkien ja sähkeiden lisäksi tuli muitakin solidaarisuuden osoituksia. Kotijoukot toivat eväitä portille, huolto pelasi. Tampellan muut yksiköt olivat solidaarisuuslakossa: 25.4. Heinolan kattilatyömaan 60 työntekijää olivat myötätuntolakossa koko päivän. 26.4. Myllypuron työntekijät poistuivat työpaikaltaan klo 12 ja Tampellan kantatahtaan työntekijät klo 13 tuen osoituksena Messu-Tampellan valtaajille.
Valtaus päättyi kahden yön jälkeen, kun tuli viikonvaihde ja vappu. Neuvottelut työnantajan kanssa aloitettiin ja ne päättyivät 7.5. Tuloksena 55 työntekijän lomautus muuttui 31 työntekijän lomauttamiseksi, jotka myöhemmin muuttuivat irtisanomisiksi.
(teksti perustuu Pertti Turtiaisen teokseen Pääluottamusmiehen päiväkirjat, s. 44-62)
Työttömien nälkälakko 1982
Työttömyys lisääntyi voimakkaasti 1970-luvun lopulla. Tehtaista vähennettiin väkeä ja rakennustyöläisiä oli paljon työttöminä. Tampereelle perustettiin työttömien tiedotustoimikunta vuonna 1976.
Työttömien näkyvimpiä tempauksia oli valtakunnallinen rukkasmarssi toukokuussa 1979. Tampereeltakin käveltiin Helsinkiin kottikärryjä työntäen. Mukana oli toistakymmentä työtöntä, joukossa myös nuori yksinhuoltajaäiti, joka rukkasten lisäksi työnsi Helsinkiin kaksi lastaan vaunuissa. Työttömät vaativat oikeutta työhön tuomalla Eduskuntatalon eteen 30 kottikärryllistä rukkasia. Rukkaset symboloivat työttömien joutavan ”rukkasiksi” eli toimettomiksi.
Rakennustyöläinen Toivo Koivisto oli ollut työttömänä pitkiä jaksoja. Töitä oli vähän, ja mies oli poliittisen aktiivisuutensa takia muutenkin mustalla listalla. Hän oli ollut mukana rukkasmarssilla, mutta työttömyys jatkui. Topi oli työttömien tiedotustoimikunnan vetäjänä, kun hän syksyllä 1982 ilmaantui SKP:n piiritoimistoon, istahti penkille ja sanoi:
“Jotain tarttee tehdä. Mulla on idea. Nälkälakko. Tarvitaan työttömien nälkälakko.”
Topi oli “harjoitellut” nälkälakkoa olemalla viikon syömättä. Idea käsiteltiin työttömien toimikunnassa ja viisi työtöntä lähti mukaan nälkälakkoon. Lokakuun sateessa Keskustorille ilmaantui asuntovaunu, jossa nälkälakkolaiset viettivät päivänsä ja jakoivat tietoa ohikulkijoille. Yöt nukuttiin Keskustalon kerhohuoneessa.
Joka yö nälkäiset lakkolaiset tekivät lentolehtisen kampanjastaan ja jakoivat sitä seuraavana aamuna seitsemän aikaan tehtaiden porteilla.
Viikon nälkälakon jälkeen tiedotusvälineetkin kiinnostuivat. Työpaikoilta tuli tukea: mielenosoituslakkoja ja taloudellista tukea työttömien toiminnalle. Muitakin solidaarisuuden osoituksia tuli, muun muassa SKDL:n eduskuntaryhmältä ja SAK:n kd-toimitsijoilta. Sadat ihmiset jättivät tervehdyksensä asuntovaunun vieraskirjaan. Paikallisen työvoimatoimiston päällikkökin kiinnostui ja tuli pariksi tunniksi keskustelemaan lakkolaisten asuntovaunuun.
Kahden viikon syömättömyys alkoi horjuttaa lakkolaisten terveyttä, väsymys oli sietämätön. Lakko piti lopettaa. Topi Koivisto puhui sen päätöstilaisuudessa:
“Näiden neljäntoista päivän aikana Suomessa on sadoilla lounailla puhuttu paljon ja kauniisti työllisyyden parantamisen tärkeydestä… Mutta mitä tulee tapahtumaan… Me, ihmiset, ollaan oltu 14 päivää syömättä. Neljätoista päivää, toverit. Se on perkeleen paljon… Ryhtykää rohkeammin tappelemaan, hyvät ihmiset, ei anneta potkia itseämme…”
(Kirjoituksen aineistona mm. työttömien lehti Karenssisanomat )
Kauppahallin virastotalon valtaus 1981
Tampereen kauppahallin virastotalon suojelukiista oli vuosina 1972-1983 käyty kiista vuonna 1901 valmistuneen jugendtyylisen rakennuksen purkamisesta.
Kun Osuuspankki ilmoitti suunnitelmistaan purkaa Kauppahallin vanha virastotalo nousi Tampereella kansalaisten liikehdintää vastustamaan suunnitelmia. Asiasta käytiin ensin neuvotteluja Osuuspankin ja kaupungin kanssa ja laadittiin vetoomuksia purkamista vastaan.
Lopulta purkamisen vastustajat valtasivat virastotalon 5. elokuuta 1981. Valtaajat vaativat asemakaavan muutosta, joka estäisi purkamisen. Kolme valtaajista kahliutui kettingeillä talon lämpöpattereihin, osa oli tukijoukkoina. Valtaajien joukossa oli ympäristöaktiiveja, kommunistinuoria ja tulevia vihreitä. Poliisi poisti valtaajat rakennuksesta ja he saivat sakot.
Virastotalon purkaminen herätti laajemminkin vastustusta kaupunkilaisissa ja lehtien kolumneissa ja mielipidepalstoilla alkoi kiivas keskustelu rakennuksen purkamisesta. Lopulta Osuuspankki luopui ajatuksesta purkaa kauppahallin virastotalo.
Myös työväen uudet ryhmät lakkoilivat
1980-luvulla tehdastyöväen Tampere alkoi muuttua yhä enemmän toimihenkilöiden ja palvelualojen työntekijöiden kaupungiksi. Myös uudet työntekijäryhmät, esimerkiksi kirjastojen ja lasten päiväkotien työntekijät turvautuivat lakkoaseen käyttöön työehtojensa parantamiseksi. Kommunistien ja kansandemokraattien kannatus palkkatyöväen uusien kerrosten keskuudessa ei noussut samalla tasolle kuin perinteisen työväenluokan keskuudessa, ja tämä johti SKDL:n kannatuksen merkittävään alenemiseen.
Temaattisia juttuja ja/tai kuvia (kaikilla vuosikymmenillä)
Laajapohjainen Suomi-Neuvostoliitto-Seura (SNS)
Työ Suomen ja Neuvostoliiton ystävyystoiminnan järjestämiseksi käynnistettiin Tampereella välittömästi välirauhansopimuksen voimaan tulon jälkeen syyskuussa 1944. Pääasiassa toiminnan käynnistäjinä olivat neljä vuotta aiemmin toimineen Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden seuran perusosastojen entiset aktiivit. Vanha seura oli Suomen oloissa merkittävä kansalaisjärjestö; siihen ehti muutamassa kuukaudessa liittyä yli 35 000 jäsentä eli hieman enemmän kuin SDP:ssa oli jäseniä. Tampereella sillä oli kahdeksan alueellista osastoa. Syksyllä 1940 seura tuomittiin lakkautettavaksi ja sen johtajat pidätettiin.
Vaikka kaikki keskeiset päätökset perustettavan seurasta ja sen luonteesta tehtiin Helsingissä, jäi tamperelaisillekin tehtävää. Alussa tehtäväksi tuli osastojen perustaminen ja jäsenhankinta. Toukokuussa 1945 toiminnassa oli jo 58 osastoa. Uuteen seuraan alkoi virrata jäseniä, joista monet alkuvaiheessa pitivät sitä työväestön keskuudessa kauan kaivattuna julkisena vasemmistopuolueena. Tähän tilanteeseen tuli selkeyttä, kun SKP:n osastot alkoivat toimia ja SKDL perustettiin. Sen myötä SN-seuran tehtäväksi jäi ystävyystoiminta ja kulttuurivaihto.
Jäsenryntäyksen tuloksena jotkut osastot paisuivatkin valtaviksi: SNS:n Tampereen osastossa oli 4000 jäsentä ennen kuin se jaettiin kaupunginosaosastoiksi. Osaston johtokunta joutui alkuaikoina hoitamaan piirijärjestön tehtäviä, kun ympäri maakuntaa perustetut uudet osastot tarvitsivat alkuvaiheessa apua. Myös Pispalan ja Tahmelan osastoissa jäseniä oli yhteensä puolitoista tuhatta.
Seuran johto oli ilmoittanut kannattavansa seuralle laajaa poliittista pohjaa. Mutta ensi vaiheessa seuraan liittyvät olivat pääosin vasemmistolaista työväkeä. Siinä joukossa SN-Seuraa pidettiin osana vasemmistolaista ”demokraattista” liikettä. Niinpä sosialidemokraattien osuus jäsenistössä olikin pieni ja porvareiden osuus olematon. Osastojen johtokunnat olivat kommunistien miehittämiä ja joillekin kommunisteille oli annettu puoluetehtäväksi toimia SN-seurassa. Kuitenkin samaan aikaan osastoissa haikailtiin laajempaa jäsenpohjaa.
Sotasyyllisyyskysymyksen ratkaiseminen oli aivan alkuvaiheessa SN-seuran keskeisiä vaatimuksia ja sitä koskevia kannanottoja lähetettiin maan hallitukselle runsaasti. Kysymys saatiinkin nopeasti hoidettua eritysjärjestelyin, joskaan tulos ei kaikkein kiivaimpia miellyttänyt. Seuraava suuri tehtävä seuralla oli YYA-sopimukseen liittyvä selvitystyö 1948. Siihen liittyen järjestettiin runsaasti puhetilaisuuksia.
Kun vasemmistolainen julkinen poliittinen toiminta oli ollut kielletty viitisentoista vuotta, ei normaali poliittinen järjestötoiminta julkilausumineen ottanut alussa oikein sujuakseen. Vaikka seuran tehtäväksi oli määritelty maiden välisen ystävyyden edistäminen ja toistensa kulttuurin tunnetuksi tekeminen, saattoi osastojen kannanottoihin sisältyä aivan kunnallispoliittisia vaatimuksia. Esimerkki tästä on SNS:n Tahmelan osaston kannanotto, jossa vaaditaan sotasyyllisten tuomitsemista sekä portaiden rakentamista Tahmelaan Pispankadun ja Vallikadun välille.
Parissa vuodessa osastojen jäsenistön määrä alkoi laskea ja toiminta rauhoittua alun kiihkosta. Poliittinen toiminta alkoi keskittyä SKP:n puolueosastoihin ja SNS:lle jäi hoidettavaksi ystävyystoiminta ja kulttuurivaihto. Ohjelmallisia iltamia ja esitelmätilaisuuksia järjestettiin.
(Kuva: K.Kippo/Kansan Arkisto)
Suomen ja Neuvostoliiton ystävyysviikolla oli aina Neuvostoliitosta tulleita taiteilijavieraita ja näyttelyitä. Toisinaan osastoissa kävi neuvostoliittolaisia vieraita. Seuran julkaiseman Maailma ja me-lehden tilauksia hankittiin ja parhaita tilaushankkijoita palkittiin matkoilla ja kirjapalkinnoilla. Kulttuurivaihto sai nopean alun, kun tammikuussa 1945 Suomeen saapui puna-armeijan kuoro, soitinyhtye ja tanssiryhmä, kaikkiaan 245 jäsentä. Tampereella ryhmällä oli kaksi suuren suosion saanutta esitystä. Samaan aikaan Suomen Lapissa ja muualla Euroopassa sota vielä jatkui.
Aluksi seuralla ei ollut lainkaan piirijärjestöjä, vaan näitä tehtäviä joutui hoitamaan Pohjois-Hämeessä keskeinen yli 4000 jäsenen Tampereen osaston johtokunta. Kun seuran osastoja perustettiin koko Pohjois-Hämeen alueelle ja taiteilijavierailut vaativat suuria järjestelyjä, toiminta kävi luottamushenkilöpohjalla toimivalle Tampereen osaston johtokunnalle liian vaativaksi. Niinpä seuraan perustettiin piirijärjestöt, Tampereelle toukokuussa 1945. Siinä oli edustajia jo 58 osastosta.
Jos 1950- ja -60-luku olivat tasaisen järjestötoiminnan aikoja, niin 1970-luvulle tultaessa yleinen yhteiskunnallinen aktiivisuus nousi ja se herätti kiinnostuksen myöskin SN-Seuraa kohtaan. Nuorisoa ja ei-vasemmistolaista väkeä liittyi seuraan suurin joukoin. Tämä aiheutti myös jonkin verran poliittisia erimielisyyksiä osastojen kokouksissa. SN-seurassa oli 1970-luvulla yli 100 000 jäsentä ja Tampereen piirissä 10 000 raja meni rikki vuonna 1976. Siinä suuruusluokassa jäsenmäärä sitten pysyikin eli järjestö oli merkittävä kansalaisjärjestö.
Piirijärjestöjen ongelma oli niiden talous, kunnes ne 1970-luvulla pääsivät valtionavun piiriin. Valtionavuilla maksettiin työntekijöiden palkkoja. Piirijärjestöllä oli oma toimisto keskustassa Aleksis Kiven kadulla, jossa oli pari työntekijää. Puna-armeijan kuoron, kansantanssiryhmien, Moskovan suuren sirkuksen ja Moskovan jääbaletin esitykset olivat läpi vuosikymmenien varmoja yleisömenestyksiä ja seuralle rahaa tuovia tilaisuuksia.
Eräs keskeinen toimintamuoto oli matkojen järjestäminen Neuvostoliittoon. Seuralla oli oma matkatoimisto SN-matkapalvelu ja monet osastot järjestivät sitä kautta matkoja jäsenistölleen. Neuvostoliiton matkoja järjesti siihen aikaan moni matkatoimisto, ja sadat tuhannet suomalaiset kävivät vuosittain naapurimaassa.
SN-seuran Tampereen piirijärjestö oli hankkinut jäsenilleen 1949 kesänviettopaikan Teiskosta, Saarensalmen. Siellä oli vuokrattavia mökkejä halukkaille ja sinne tuotiin Neuvostoliitosta tulevia matkailijaryhmiä yhteisiin illanviettoihin seuran jäsenten kanssa. Muistiin merkittyjä neuvostoliittolaisia vieraita kävi vuosien mittaan 465 ryhmää. Saarensalmessa kävi myös kotimaisia matkailijaryhmiä ja siellä järjestettiin seminaareja, kokouksia, juhlia ym. Kävijämäärä oli vuosittain kaikkiaan 1000-2300 henkeä. Kävijämäärän vähennettyä piirijärjestö myi Saarensalmen vuonna 1986.
Suomi-Neuvostoliitto-seura muutti 1991 nimensä Suomen ja Venäjän kansojen ystävyysseuraksi ja 1995 Suomi-Venäjä-Seuraksi.
Kirjallisuutta:
Matti Vuorikoski: Juoksuhaudoista uussuomettumiseen: Suomi-Venäjä-Seura 70 vuotta Pirkanmaalla (2015)
Matti Vuorikoski: Moskovan junasta Brysselin porteille: Suomi-Neuvostoliitto-Seuran Tampereen piirijärjestö 50 vuotta (1995)
Teemu Oinonen: Rauhan ja ystävyyden tähden: SNS:n Ylä-Pispalan ja Tahmelan osasto 1944-1984 (1986)
Suomi-Neuvostoliitto-seuran Tampereen osasto r.y. 1944-1984 (1984)
Humppila, Jorma et al.: Suomi-Neuvostoliitto-Seuran Ruoveden osasto r.y.:n 40-vuotishistoriikki (1986)
Lenin-museo (Aimo Minkkinen, A. Laakson muistelmat)
Rauhan- ja solidaarisuustyö Pirkanmaalla 1945–1990
Sotien jälkeen rauhantyön pääpaino oli toiminnassa atomiaseita vastaan ja yleisen aseistariisunnan puolesta. Kaikkein näkyvin kampanja oli allekirjoitusten kerääminen vuonna 1950 Tukholman vetoomukseen ydinaseiden ehdottomaksi kieltämiseksi pelottelun ja joukkotuhon välineinä. Kampanjaan liittyvää viestikapulaa kuljetettiin muun muassa polkupyörillä Karesuvannosta Helsinkiin Pirkanmaankin kautta. Vetoomuksen allekirjoitti 980 000 suomalaista.
Tärkeimmät rauhantyön järjestöt olivat vuonna 1949 perustettu Suomen Rauhanpuolustajat, vuonna 1920 perustettu Finlands fredsförbund (Suomen rauhanliitto) ja vuonna 1963 perustettu Sadankomitea. Pohjois-Hämeen vasemmistojärjestöjen yhteistyö toteutui lähinnä yhteydessä Rauhanpuolustajien toimintaan.
Alkuvuosina useissa Pirkanmaan kunnissa oli paikallisia rauhankomiteoita, jotka kuuluivat vuosina 1951–1964 toimineeseen Pohjois-Hämeen Rauhanneuvostoon, joka ei ollut rekisteröity yhdistys. Vuonna 1964 Rauhanpuolustajat perustivat maakunnallisen toiminnan organisaatioiksi rekisteröityjä rauhantyön keskuksia, muun muassa Pohjois-Hämeen Rauhantyön Keskus ry:n.
Rauhanpuolustajat järjestivät vuosittain kansallisia rauhanviikkoja vauhdittamaan paikallista ja eri väestöryhmien rauhantyötä. Esimerkiksi vuoden 1953 rauhanviikolla Pälkäneellä järjestettiin valtakunnallinen maaseudun rauhankokous ja Tampereella opettajien valtakunnallinen rauhankokous. Paikallisten rauhantapahtumien teemoja olivat Korean ja Saksan kysymykset, kotimaisina aiheina kertausharjoitukset ja sotapropaganda.
Vuonna 1958 järjestettiin atomiaseiden kiellon merkeissä kokonainen toimintakuukausi. Ammattiyhdistysväen rauhankokoukset olivat merkittäviä rauhantyön vauhdittamisen tilaisuuksia jo varhain. Valtakunnalliseen ay-väen rauhankokoukseen Tampereella vuonna 1962 osallistui 423 työpaikkojen edustajaa.
Kansainvälinen solidaarisuustyö nousi näkyvästi perinteisen rauhantyön rinnalle vuonna 1966 Vietnamin ystävyyden komitean perustamisen myötä. Myös Pirkanmaalla osallistuttiin Vietnam-viikkoihin ja kerättiin varoja lääkkeisiin ja lääkinnällisiin välineisiin toimitettavaksi Vietnamiin.
1970-luvun alussa Tampereella solidaarisuustoimintaa organisoi FNL-ryhmä, jossa hegemonia oli ns. maolaisilla, Kiinan kansantasavallan politiikkaa sympatisoivilla “marxisti-leninisteillä”. Jonkinlaista FNL-ryhmätoimintaa oli myös Nokialla ja Valkeakoskella.
FNL-ryhmät järjestivät myös katumielenosoituksia, joiden osanottajamäärät hiljalleen kasvoivat muutamasta sadasta noin tuhanteen. FNL-ryhmät hoitivat mielenosoitusten kokoamisen, mutta järjestelytoimikuntiin kutsuttiin poliittisia nuorisojärjestöjä sekä opiskelijajärjestöjä. Tampereella järjestettiin vuonna 1970 jo kolme mielenosoitusta Vietnamin sotaa vastaan. FNL-ryhmät julkaisivat myös Vietnam voittaa -lehteä, jota myytiin tilaisuuksien yhteydessä sekä kadulla, asemilla, Alkon edessä.
Vuonna 1971 FNL-ryhmien toiminta alkoi hiipua, ja perustettu Suomi-Vietnam-seura ja sen paikallinen Tampereen osasto antoivat solidaarisuustyölle paremmat puitteet. Vietnam-solidaarisuustoimintaa organisoiva järjestöpohja laajeni merkittävästi.
Laaja poliittinen tuki rauhantyölle
Suomen Rauhanpuolustajat tuli valtionavun piiriin vuonna 1966 ja sen kasvaessa Rauhanpuolustajilla oli edellytykset vahvistaa alueorganisaatiotaan. Vuoden 1972 alussa avattiin Pohjois-Hämeen Rauhantyön keskuksen toimisto Tampereella ja sinne palkattiin kokopäivätoiminen työntekijä. Rauhantyön edellytykset vahvistuivat kahdella tasolla. Ensinnäkin rauhantyön keskuksen johtokunnan pohjaa laajennettiin kaikkien Rauhanpuolustajien valtionavun kasvattamista tukeneiden puolueiden edustajilla, ja näin saatiin toiminnallinen yhteys SKDL:n piirijärjestön lisäksi SDP:n, TPSL:n ja Keskustapuolueen piirijärjestöihin.
Toiseksi oma toimisto mahdollisti rauhan- ja solidaarisuustyöstä kiinnostuneiden kansalaisten mobilisoimisen erilaisiin tehtäviin: toimistosta sai lentolehtisiä ja muita aineistoja levitettäväkseen ja esimerkiksi kylttejä ja keräyslippaita rahankeräyksiä varten. Toimisto olikin tärkeä edellytys sille, että rauhan- ja solidaarisuustyö alkoi näkyä Tampereen katukuvassa.
Myös Suomi-Vietnam-seura sai tilaa Rauhanpuolustajien toimistolla, ja Avustusjuna Vietnamiin -keräyksestä tuli ensimmäinen Hämeenkadun katukuvaan juurtunut solidaarisuuskampanja.
Chileläisen nueva canción (uusi laulu) -liikkeen tunnetuimpiin edustajiin kuuluva Inti-Illimani esiintyi loppuunmyydyssä konsertissa Tampereella elokuussa 1973. Chilen parlamentaarinen siirtyminen sosialismiin ja kamppailu CIA:n tukemaa oikeistohyökkäystä vastaan herätti suurta myötätuntoa.
Kun verinen sotilaskaappaus 11. syyskuuta toteutui, kasvoi myötätunto teoiksi ja voimakas Chile-solidaarisuusliike kasvoi. Se laajeni myös monille Pirkanmaan työpaikoille.
Pirkanmaan rauhanpuolustajien 25-vuotisjuhlassa 1974 Tampereen jäähallissa edelsi rauhanmarssi Keskustorilta. Juhlapuhujina esiintyivät muiden muassa Etelä-Afrikan ANC:n ja Chilen demokraattisten voimien edustajat.
Vietnam ja Chile olivat näkyvimmät kansainvälisen solidaarisuustyön
kohteet, mutta paljon työtä tehtiin myös muun muassa Palestiinan, Mosambikin, Namibian, Etelä-Afrikan ja muiden oikeuksiensa puolesta taistelevien kansojen tukemiseksi. Solidaarisuustyö Kuuban kansan tueksi oli myös sangen monipuolista ja aktiivista varsinkin 1970-luvulla.
Muuta solidaarisuustoimintaa
Kansainvälinen solidaarisuustyö voimistui merkittävästi 1980- ja 1990-luvuilla. Kansalaisten perustamalla ja solidaarisuusjärjestöjen tukemalla prosenttiliikkeellä oli suora vaikutus Suomen kehitysyhteistyöhön. Prosenttiliikkeen osanottajat sitoutuivat antamaan prosentin tuloistaan solidaarisuus- ja kehitysyhteistyökohteisiin. He myös vaativat Suomen valtiota toteuttamaan YK:n ja EU:n suosituksen myöntää valtion budjetissa kehitysyhteistyöhön määrärahat, jotka vastaavat 0,7 prosenttia bruttokansantuotteesta. Suomen kehitysyhteistyömäärärahat nousivatkin ja täyttivät 0,7 prosentin tavoitteen kerran, vuonna 1990.
Vuonna 1985 kansandemokraattiset keskusjärjestöt perustivat Kansainvälinen solidaarisuustyö ry:n eli Kv-Solidin. Sillä oli merkittäviä hankkeita muun muassa Nicaraguassa, El Salvadorissa ja Namibiassa.
Työ aseistariisunnan puolesta jäi hieman taka-alalle 1970-luvulla voimistuakseen ennennäkemättömällä tavalla 1980-luvulla. Ronald Reagan valittiin Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 1981, ja hänen myötään keskustelun aiheiksi nousivat tähtien sota, neutronipommi ja aseiden rajoittamista koskevien sopimusten purkaminen. Reagan uhkasi tuoda ydinaseita Keski-Eurooppaan ja ryhtyi rahoittamaan kapinallisia oikeistoryhmiä eri puolilla maailmaa.
Asevarustelua vastustavat rauhanliikkeet kasvoivat valtaviksi Euroopassa, Suomessa ja Pirkanmaalla. Vuonna 1981 Pirkanmaaltakin osallistuttiin yhteispohjoismaiseen polkupyörämarssiin ydinaseettoman Pohjolan puolesta. Vuonna 1982 taiteilijoiden rauhanjunan yksi pysähdyspaikka oli Tampere. Perinteiset YK;n päivän rauhanmarssit kasvoivat, vuonna 1982 oli Tampereella noin 6 000 osanottajaa. Vuonna 1983 Tampereen rauhanmarssille saavuttiin linja-autolasteittain eri puolilta Pirkanmaata, ja osanottajia oli 13 000, koko maassa rauhanmarsseihin osallistui noin 200 000 kansalaista.
Vuonna 1985 Neuvostoliiton tuore presidentti Mihail Gorbatšov ja Ronald Reagan tapasivat aseistariisuntakonferenssissa Genevessä. Molemmat puhuivat ydinasevarustelun vähentämisestä, mutta konkreettisia sopimuksia ei vielä syntynyt. Sen sijaan presidenttien tapaamisessa Reykjavikissa seuraavana vuonna luotiin pohja tuleville sopimuksille.
Vasemmistoväki urheili TUL:ssa
Kansandemokraattinen järjestöväen elämään sotien jälkeisellä kaudella kuului jäsenyys monissa järjestöissä ja yhteisöissä. Puoluejärjestöjen lisäksi naiset olivat usein demokraattisissa naisissa (SNDL), nuoret nuoriso- tai opiskelijajärjestöissä (SDNL ja SOL/KOJ). Monet lapset ja heidän vanhempansa olivat Pioneeriliiton toiminnassa.
Lähes poikkeuksetta oltiin jäsenenä Suomi-Neuvostoliitto-Seurassa, usein myös Rauhanpuolustajissa ja solidaarisuusjärjestöissä. Palkkatyöläiset kuuluivat luonnollisesti oman alansa ammattiliittoon.
Päivittäiset tavarat ostettiin E-liikkeistä, ja osuusliikkeen jäseninä luonnollisesti äänestettiin kansandemokraatteja E-liikkeen vaaleissa. Aktiivisimmat olivat mukana myös omakoti- ja asukasyhdistyksissä.
Yksi tärkeimmistä vasemmiston järjestöistä oli Työväen Urheiluliitto (TUL). Lapset pantiin paikalliseen työväen seuraan, ja usein vanhemmat olivat mukana seuran toimintaa organisoimassa.
Lisää Punainen Pispala-kuvia:
https://www.pispala.fi/historia/punainenpispala/index.php?id=1
Kansandemokraatit olivat mukana omien alueidensa TUL-seuroissa, yleensä yhteistyössä sosialidemokraattien ja seuroihin kuuluneiden poliittisesti sitoutumattomien kanssa. Urheiluseurat olivat yhteisöjä, joissa työväenliikkeen eri suunnat pystyivät yhteistyöhön silloinkin, kun kommunistien ja sosialidemokraattien suhteet puoluetasolla olivat jäissä.
Tampereen Sisu on esimerkki työväen urheiluseurasta, jossa kansandemokraateilla oli vahvat asemat. Seuran perustivat vuonna 1960 Tampereen Kilpa-Veljistä (myöhemmin nimellä KOO-VEE) eronneet urheilijat ja seura-aktiivit, jotka eivät hyväksyneet TK-V:n päätöstä liittyä porvarilliseen urheilun keskusjärjestöön SVUL:oon siksi, että turvattaisiin jääkiekkojoukkueen pelaaminen mestaruussarjassa.
Sisusta kehittyi nopeasti vahva seura, jossa oli maan ja koko maailmankin huipulla olevia urheilijoita: Hannu Rantakari voitti olympiapronssia voimistelussa 1964, Lasse Laine oli permantovoimistelun Euroopan mestari 1967. Telinevoimistelun lisäksi sisulaiset olivat valtakunnan huipputasoilla myös pyöräilyssä, painonnostossa ja luistelussa.
Ennen kaikkea Sisu oli vahva yhteisö, johon liityttiin perhekunnittain. Sisun johdossa vuosikymmeniä toiminut Kerttu Kanerva kertoo:
“Sisusta muodostui perheseura. Perheenjäsenet eivät välttämättä olleet samassa lajissa tai toiminnassa mukana, vaikkapa mies voimisteli ja vaimo tuli naisjaostoon, lapset sitten omiin lajeihinsa ja kaikki yhdessä seuran juhliin, liittojuhlille ja leireille. Siitä syntyi sisulaisuus, kaikki olivat yhtä Sisu-perhettä. (—-)
Esimerkiksi leirejä ja juhlia tekivät monet jaostot yhdessä. Ei tuijotettu vain omaan lajiin, vaan tärkein oli seurakokonaisuus. Siitä syntyi myös ainutlaatuinen talkoohenki. Sisussa ovat lisäksi aina olleet rinnakkain massaliikunta ja kilpaurheilu, nekin ovat sopineet saman katon alle.”
Toiminta oli työväenhenkistä, mutta ei puoluepoliittista. Kansandemokraattien aktiivisuus TUL:n seuroissa oli kuitenkin merkittävää puolueen saaman luottamuksen kannalta. Esimerkiksi urheiluliikkeessä aktiivisesti toiminut Kuuno Honkonen nousi kansanedustajaksi vuonna 1958. Tampereen Sisun aktiiveista Tapani Jokihaara ja Pekka Kanerva olivat pitkään Tampereen kaupunginvaltuustossa. Muissakin kunnissa SKDL:n johtavilla poliitikoilla oli usein vahva TUL-tausta.
(Kuva: Ari Johansson/Työväenmuseo Werstas)
1980-luvulta alkaen työväenliikkeen yhtenäiskulttuuri alkoi hiipua,ruokaa ei välttämättä ostettu enää E-kaupasta (2000-luvulla niitä ei enää ollutkaan). Vanhat työväen urheiluseurat jatkoivat toimintaansa, mutta erillinen TUL:n kilpaurheilutoiminta loppui, ja urheiluseurojen rooli osana työväenliikettä on himmentynyt.
(Aineistona mm. Taina Kanerva: Tampereen Sisu 50 vuotta)
Työväen kesäkoti – vasemmiston voimin yhteisölliseksi kesäpaikaksi
1930-luvun vasemmistotyöväellä ei juuri ollut omia kesämökkejä, mutta myös työväki halusi viettää vapaa-aikaansa luonnossa. Työväen kesäkotitoimintaa oli aloiteltu jo 1930-luvulla kahdessakin eri paikassa ja nykyiselle paikalleen Ylöjärven Vähä-Otavan saareen työväen kesäkoti rantautui kesällä 1939. Sen merkitys kasvoi, kun vasemmistotyöväen järjestötoiminta vapautui ja vilkastui sotavuosien jälkeen.
Kesäkodin tarkoituksena oli tarjota tamperelaiselle työväelle vapaa-ajan toiminnan ja lomanvieton mahdollisuudet kohtuulliseen hintaan. Kesäkodin taustayhteisöjä olivat perustamisvaiheessa vasemmistolaiset järjestöt ja muutamat ammattiosastot.
(Kuva: Ari Johansson/Työväenmuseo Werstas)
Alunperin Työväen kesäkodin päärakennuksen Vähä-Otavaan oli rakennuttanut kauppias Monthan vapaa-ajan käyttöön Runsaan kartanon omistamalle maalle 1920. Vuonna 1939 perustettiin Tampereen Työväen Kesäkoti O.Y. , joka osti päärakennuksen samana vuonna sekä vuokrasi maa-aluetta aluksi noin hehtaarin. Vuosien aikana maa-alue on laajentunut maakaupoilla 1958 ja 1962 noin kymmenen hehtaarin alueeksi.
Maa-alueen osti lähinnä kansandemokraattisista järjestöistä koostunut Tampereen Järjestöyhdistys ry, jonka vuokralaisena Työväen Kesäkoti toimii. Vuosien mittaan yhteisten tilojen lisäksi on rakennettu kymmeniä jäsenperheiden omistamia pikku mökkejä vuokra-alueelle; kaikkiaan yli 50 mökkiä. Vuonna 2017 perustettiin Työväen Kesäkoti ry, joka jatkaa kesäkotitoimintaa em. osakeyhtiön lopetettua aktiivisen toiminnan.
(Kuva: Ari Johansson/Työväenmuseo Werstas)
Muistelmia vuosien varrelta
Kalle ”Ulaani” Lehtinen:
”Mutta viimein koitti ilon päivä. Keväällä 1939 saimme ostaa Vähä-Otava -nimisestä saaresta Ylöjärveltä entisen Monthanin huvilan ja vuokrata maa-alue 25 vuodeksi. Nyt olimme sananmukaisesti oman katon alla. Saari oli vielä koskemattomassa luonnontilassa, vain lammaslauma vaelsi ison pässin johdolla. Maasto oli meidän toimintaamme varten kuin tehty, mutta huonetilat olivat pienet sekä sopimattomat. Mutta ei hätää, telttamäärä oli jo lisääntynyt huomattavasti ja tällä tavoin selvittiin aluksi pulmasta. Keittiö ja ravintola tuotti huolta ja vaivaa. Mutta tästäkin selvittiin mukavasti, muurattiin ulos hella ja siinä alkoivat emännät touhunsa.
Emäntien antimet syötiin tavallisesti ulkona jos ilmat vähänkin antoivat mahdollisuutta. Tilanne ei ollut kuitenkaan tällä ratkaistu lopullisesti, sillä täytyi alkaa suunnittelemaan kunnollista ravintolarakennusta. (—)
Alkoi ennen näkemätön talkootyö. Siihen ottivat osaa niin suuret kuin pienetkin. Työn henkevyyttä kuvaa se, että työtä tehtiin melkeinpä yötä päivää, olipa tovereita, jotka hetken nukkuivat kuusen alla alkaakseen jälleen rakennustyön. Työ oli kovaa ei ollut ainuttakaan konetta ja suurin osa työhön kokematonta porukkaa. Santa oli kannettava rannasta. Tähän ottivat osaa lapsetkin innolla tuoden santaa leikkiämpäreissään rakennuspaikalle. Betoni oli käsin lapiota käyttäen sekoitettava. Sitkeällä työllä sekä reippaalla talkoomielellä saavutettu päivä koitti, jolloin oli ravintolan avajaiset, se oli suurta juhlan aikaa. (—)
Sauna oli se paikka yhteisössä, jonka lähettyvillä varsinkin lauantai-illat kuluivat mukavasti. Sauna oli pieni ja ahdas näin suurelle joukolle, mutta paikkansa se täytti sillä saunomista jatkettiin myöhään yöhön ja kaikki halukkaat pääsivät tuntemaan makoisat löylyt. Monet ovat ne unohtumattomat illat, kun istuttiin saunarannassa koivun alla olevalla pitkällä penkillä Sauna-Villen keittäessä mustaa väkevää kahvia tai teetä. Nämä ajat säilyvät mielessä usein niitä muistellessa. Verraton kesä.”
Lauluryhmiä ja muuta kulttuuritoimintaa
Kanerva-kuoron lähtökohtana SNS:n valistustyö
Sodan jälkeen ihmisillä oli toiminnan tarve ja kulttuurin kaipuu. Se näkyi järjestötoiminnan ohella kulttuurin ja ohjelmatoiminnan viriämisenä. Usein nämä toiminnan muodot yhdistyivät, esimerkiksi Kanerva-kuoro syntyi Viinikan-Järvensivun Suomi-Neuvostoliitto-seuran osaston kautta.
SNS:n Viinikan-Järvensivun osaston valistusjaosto päätti ensimmäisessä kokouksessaan 4.2.1945 perustaa lausunta-, laulu- ja näytelmäryhmät kehittämään ohjelmistoa osaston juhliin ja kokouksiin. Lauluryhmästä tuli 2000-luvulle asti toimineen Kanerva-kuoron alku. Reilu viikko myöhemmin kuoron rinnalle perustettiin soitinyhtye, ja molempien johtajana toimi alkuvaiheessa Mauno Saksanen.
Toiminta käynnistyi vauhdilla. Alkuvaiheessa osastolla oli sekakuoro ja useita ohjelmaryhmiä, ja jo syksyllä 1945 perustettiin mieskuoro. Joskus kaikki esiintyivät yhdessä, ja kuorojen lisäksi illan ohjelmassa oli tarjolla lausuntaryhmiä, yksinlaulua, viulu- ja haitarisooloja, kansantanssia ja kasakkatansseja, näytelmiä sekä voimistelu- ja painiesityksiä.
Kuoro järjesti omia konsertteja ja se oli vakioesiintyjä työväenjärjestöjen juhlissa. Esiintymisiä oli työväen- ja seuraintaloilla, kouluilla, kunnalliskodeissa, hautajaisissa.
Alkuvuosina kuoro esiintyi nimellä ”Suomi-Neuvostoliitto-Seuran Viinikan-Järvensivun osaston laulu- ja soitinryhmä”. Tilaisuuksien juontajien armahtamiseksi järjestettiin vuonna 1951 nimikilpailu, ja voittajaksi selvisi Annikki Hellmanin ehdotus Kanerva-kuoro.
Matkailua, menestystä, levytyksiä
Vuosien mittaan kuoron toiminta vakiintui ja sen taiteellinen taso nousi, mikä merkitsi esiintymistä muuallakin kuin Tampereen seudulla. 1950-luvun puolivälissä oli tarkoitus lähteä esiintymään Moskovaan, mutta matka kariutui mm. siihen, että järjestäjät eivät olisi voineet majoittaa kaikkia 80 kuorolaista.
Vuonna 1958 Kanerva-kuoro matkusti laivalla Itämeren viikolle Itä-Saksaan. Sieltä piti kiirehtiä takaisin, kun Suomessa oli eduskuntavaalit. Kuorolaiset eivät ehtineet vaalipäiväksi Suomeen, mutta äänestys onnistui paluumatkalla Tukholman lähetystössä. Noissa vaaleissa Pohjois-Hämeen viimeisestä paikasta käytiin tiukkaa kamppailua kokoomuksen ja SKDL:n kesken. Suomessa annettujen äänten perusteella näytti, että paikka menee kokoomukselle, ja ulkomaiden äänet menivät yleensä oikeistolle. Mutta nytpä Tukholman äänet yllättivät ja kansandemokraattien Kuuno Honkonen valittiin kansanedustajaksi. Aamulehti ihmetteli, miten Tukholmassa on niin paljon SKDL:n kannattajia.
1970-80-luvut olivat Kanerva-kuoron menestyksen aikaa. Ensimmäinen lp-levy Valssikonsertti Pyynikillä julkaistiin 1972, ja myöhemmin tuli vielä neljä levyä. Valssien, kansanlaulujen ja slaavilaisten laulujen ohella erityisesti 1970-luvulla esitettiin paljon vanhoja työväenlauluja. Tuli suurtyö Amuri-kantaatti yhteistyössä Tampereen Työväen Teatterin kanssa, tuli kansanooppera Kullervo Tampereen Teatterin kanssa, tuli radio- ja tv-esiintymisiä. Matkoja tehtiin esimerkiksi Petroskoihin, Kostamukseen, Tallinnan laulujuhlille ja Unkariin.
Menestyksen karttuessa ja maailman muuttuessa Kanerva-kuoron suhde työväenliikkeeseen ja Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan haalistui ja osa kuorolaisista halusi irtautua kuoron vasemmistolaisista viiteryhmistä. Vuonna 1991 tuli repeämä, kuoron johtaja ja osa kuorolaisista jäi pois ja myös SNS lakkautettiin.
Kuoro kuitenkin jatkoi toimintaansa itsenäisenä ryhmänä sitoutumattoman kannatusyhdistyksen yhteydessä. Kuoron jäsenet edustivat monia maailmankatsomuksia ja aatteita, pääasiana oli musiikki ja lauluharrastus.
(Kirjoitus perustuu Tommi Ketosen teokseen Kanerva-kuoro ja soitinyhtye 50 vuotta, Tampere 1997)
(Kuva Ari Johansson/Työväenmuseo Werstas)
Ohjelmatoiminta tiedon ja tunteen välittäjänä
Ohjelmatoiminta on aina ollut nuorisoliiton toiminnassa keskeistä. Heti alusta alkaen toimi SDNL:n piirissä lukuisia ohjelmaryhmiä – kisällejä ja kisällittäriä, kuten niiden nimi usein oli. Kisällit tekivät laulunsa usein jonkin tunnetun laulun melodiaan tekemällä siihen uudet ajankohtaiset sanat. Ohjelmaryhmät esiintyivät työväen juhlissa ja vaalitilaisuuksissa ja ne olivat tavattoman suosittuja tunnelman nostattajina.
Esiintymisiä riitti työväen tilaisuuksissa, mm. yleislakkotilaisuuksissa 1956 esiintyi lähes aina kisällilauluja esittävä ryhmä. 1950-luvulla eräs suosituimpia oli kuuden naisen muodostama ryhmä Nekalan Harmittomat.
Ohjelmatoiminta jatkui aktiivisena aina 1960-luvun nuorisoliikkeen lamaan asti. 60-luvulla ohjelmatoiminnan lippua kantoivat vain muutamat ryhmät,. Uusi musiikki oli vallannut nuorten mielet ja kisällilaulut kuulostivat menneisyyden muistoilta.
1970-luvun alussa nousi uusi poliittinen laululiike Kaj Chydeniuksen ja Eero Ojasen johdolla ja tämä näkyi Tampereellakin. Ensimmäinen uuden tyylin ryhmä oli Tampereen Toverit. Pian tuli lukuisia eri nuoriso-osastojen sinipaitaisia ohjelmaryhmiä, joista jotkin olivat nimeltään esim. Nokian dem. nuorten ohjelmarymä, ja jotkut suosituimmat ottivat oman nimen, kuten Avaruuslintu, Peuhu, Lenina, Iskuri ja Lopettakaa jo.
Välillä herkkiä rauhanlauluja, välillä suoraa julistusta Tiedonantaja-paidat päällä. Pirkkalan demokraattisten nuorten ohjelmaryhmä.
(Kuva Markku Lappalainen)
Uusi laululiike oli eräs tehokkaimpia tapoja innostaa uusia ihmisiä ja vetää heitä SDNL:n ja SOL:n toimintaan. Laulujen musiikki ja sanat vetosivat nuorisoon ja vanhempiinkin ihmisiin herättäen ajatuksia mahdollisesta toisenlaisesta maailmasta.
Eräät ryhmät saavuttivat osaamisessaan aivan ammattilaistason. Järjestettiin myös ohjelmatoiminnan seminaareja, jossa kokeneemmat esiintyjät opettivat muita. Jotkut ryhmistä pääsivät myös Uusi laulu-levyille, ja Avaruuslintu teki kaksi LP-levyä Love Recordsille.
Avaruuslintu-ohjelmaryhmä esiintyy Tampereen Spartakiadien pääjuhlassa v.1976. Avaruuslintu oli eräs Tampereen suosituimpia ohjelmaryhmiä.(Kuva: Isto Johansson/Työväenmuseo Werstas)
Jokavuotinen Itsenäisyyspäivän työväenlaulukonsertti muodosti 1970-luvulla sinipaitaisten ohjelmaryhmien tason katselmuksen, joka täytti Sampolan salin ja jolla saatiin järjestäville järjestöille mukavasti rahaa.
Myös punapaitaisilla nuorisoliittolaisilla oli omia ryhmiä, kuten Sissiteatteri ja Tammelan dem. nuorten ohjelmaryhmä. Lisäksi oli useita naissolisteja. Kummankin osapuolen ryhmät esiintyivät omien järjestöjen tilaisuuksissa poikkeuksena vappujuhlat, jotka olivat yhteiset myös esiintyjien osalta.
1980-luvulla ohjelmatoiminta vaimentui muun järjestötoiminnan myötä. Jonkin verran esiintyjiä kiersi vielä juhlilla ja yhteislaulutilaisuuksia järjestettiin. Niissä olivat oivana apuna painetut lauluvihkot, joita myytiin runsaasti.
Kulttuuritoimintaa Eräjärvellä
Vuonna 1906 perustetun Eräjärven Työväenyhdistyksen piirissä esitettiin vuoteen 1962 mennessä ainakin 138 näytelmää. 1950- ja 1960-luvuilla näytelmiä käytiin esittämässä monien naapuripitäjienkin seuranäyttämöillä. Liikkeellä oltiin paikallisen työväenliikkeen aktiivin kuorma-autolla.
Vaikka 1960-luvun alkuvuosien jälkeen teatteriharrastus Eräjärvellä hiipui, oli historiasta saatu vahva perusta siihen, että 1980 aloitti toimintansa Eräjärven Työväen Näyttämö. Toimipaikkana oli – ja on edelleen – rakentamisensa vuonna 1939 aloittanut Eräjärven Seuratalo. Se muuten tehtiin osakeyhtiöksi, koska arveltiin yksityisomistuksen olevan paremmin turvassa kuin 1930 kommunistisena menetetty paikkakunnan ensimmäinen työväentalo.
Eräjärven Työväen Näyttämö (ETN) on tietenkin avoin kaikille teatterin tekemisestä kiinnostuneille. Mutta eiväthän kaikki ole voineet Moskovaan tulla – Seurataloa kutsuttiin paikkakunnalla pilkallisesti Moskovaksi. Niinpä työväenjärjestöjen aktiivit ovat kantaneet vastuun kaikkina vuosina teatteriyhdistyksen toiminnasta.
Kätketty kipinä oli ETN:n ensimmäinen näytelmä. Se kertoi 50 vuotta aikaisemmin vietetystä Eräjärven vapusta 1930, jolloin poliisi tuli keskeyttämään työväentalolla pidetyn vappujuhlan valmistelut ja kieltämään kokoontumisen. Juhlaväki siirtyi Längelmäveden saareen vieden mantereen puolelta kaikki veneet. Juhlapuhujana muuten oli Eräjärvelläkin asunut ja täällä näytelmiä 1920-luvulla ohjannut, myöhemmin Neuvostoliittoon paennut tamperelainen Oskari Kajala.
ETN on vuosien mittaan esittänyt yli 80 koko illan näytelmää. Osan niistä sen tekijät ovat itse kirjoittaneet tai dramatisoineet. Pelkästään ensimmäisen 30 vuoden aikana näyttämön historiakirjan mukaan toiminnassa on ollut yli 250 henkilöä.
”Joka tapauksessa, tulevaisuus on meidän”, julisti Oskari Kajala ensimmäisen näytelmän juhlapuheessaan. Hän valoi vuonna 1930 kuulijoihin uskoa sanoen ”ei työväenluokkaa nytkään lopullisesti nujerreta. Se etsii uudet muodot toiminnalle ja löytää ne hämmästyttävän nopeasti”.
Näillä ajatuksilla Eräjärven Työväen Näyttämön keskeiset toimijat ovat yli 40 vuoden ajan jaksaneet toimia.
Reijo Kahelin
Punainen Kannel helisi Tampereella
Punaisen Kanteleen kulttuuripäivät järjestettiin ensimmäisen kerran keväällä 1976 valmistautumisena seuraavan kesän Tampereen Spartakiadeihin. Kilpailusarjoja oli musiikista valokuvaukseen ja kirjoittamisesta sketseihin. Osanottajia oli pari sataa nuorisoliiton, pioneerien ja SOL:n jäsenistöstä sekä joitakin ulkopuolisia, saivathan kaikki osanottajat lajinsa tuomariston antaman palautteen. Parhaista töistä koottiin vihkonen ’Helise punainen kannel’.
(Kuva Isto Johansson/Työväenmuseo Werstas)
Seuraavana 1977 vuonna ei kilpailuja järjestetty, vaan kulttuuripäivien ohjelma koostui erilaisista alustuksista ja keskusteluista. Alustajiksi saatiin alansa pätevimpiä henkilöitä kuten Kaj Chydenius, joka alusti nuorison laululiikkeestä. Useimmat alustajat saatiin hankittua Kulttuurityöntekijäin Liiton kautta.
(Kuva: Kansan Arkisto)
Tapahtumaa rahoitettiin osittain järjestämällä jonkin suositun yhtyeen keikka Tampereelle ja konsertin tuottoa käytettiin tapahtuman yleisiin kuluihin. Tapahtumathan olivat maksuttomia pääjuhlaa lukuunottamatta. Joskus oltiin aikaansa edellä: vuonna 1978 järjestetyn Punk-keskustelun alkajaisiksi esiintyi juuri ensilevyään tekevä Pelle Miljoona & NUS.
Kun tähän asti tapahtuman oli järjestänyt joka vuosi valittava toimikunta, rekisteröitiin nyt itsenäinen Punainen Kannel r.y. Syynä oli mahdollisuus paremmin hakea kulttuurin apurahoja.
1978 oli jälleen vuorossa kulttuurikilpailut ja seuraavana vuonna keskustelut ja tapahtumat. Vuonna 1980 osanottajia oli jo niin vähän, että Punaisen Kanteleen toiminta päätettiin lopettaa.
Pikkusiskolle hänen valmistautuessaan suomen kielen kokeeseen.
Valmistaudu kokeeseen, sisko
Minä opetan sinulle
sanaluokkia:
vallankaappaus ja murha ovat
yleisnimiä –
vielä – se on partikkeli,
verbi plus substantiivi on
tehdä loppu.
Muista, että taistella ja rakentaa
ovat verbejä.
Niinkuin hyvä ja rakas
ovat adjektiiveja, niin ovat
voittoisa ja päättäväinenkin.
Älä unohda,
Chile on erisnimi.
Muista aina:
työväenluokka on tekijä.
(Näyte Punaisen kanteleen kilpailutöistä vuodelta 1976, Taina Lehtosen runo)
Raivottaret
Naisen kuvia – naisen unelmia –vuoden 1986 kesäkurssin viimeinen päivä sarastaa. Yön hämärtyessä syntyy kabareeryhmä Raivottaret. Päätetään tehdä jotain repäisevää kunnallisvaalien alla tarkoituksena tuoda keventävä, ärsyttävä, ilakoiva ja innostava säväys naisten vaalitilaisuuksiin. Laulujen aiheet olivat naisen elämästä, itse koetusta, muiden kertomasta, bussissa kuullusta ja lehdistä luetusta: Oi näitä aikoja, ei tehdä taikoja, mut olevaankaan alistuta ei. Tää aika uusien, villien aatteiden, sen tahdon elää ihan kokonaan. Ohjelmien tekemisen ohella tärkeä oli yhdessäolo. Nimen lainasimme kansalaissodan aktivistiryhmältä, jota valkoiset haukkuivat raivottariksi.
VTP3 